Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Tässä tapauksessa, ehkä sitäkin enemmän. Tässä on meneillään leikki meidän olohuoneessa. Pojat rakentavat tuoleista suojan, josta vilauttavat lelua, ja Kii yrittää siitä napata kiinni. Se on hurjan hauska leikki, ainakin siihen asti, kun äiti pilaa ilon huomauttamalla desibeleistä.
Kuvasta on siis helppo huomata, kuka on meidän perheen suosituin nisäkäs. Meidän pojat rakastavat Kiitä, toki pitävät myös vanhemmasta koirasta Wandasta, mutta Kii on nyt ihan selvästi pop. Ne ovat jotenkin samalla aaltopituudella, koiranpennut ja lapset. Riehakas leikki alkaa tuosta vaan, eikä eteen katsota, tai mietitä, että onkohan tämä nyt aivan viisasta.
Leikitäänkö?
Meidän lapset saavat koirilta paljon: opetuksen siitä, että kiusata ei saa ketään. Ei ihmisistä, eikä eläintä. Empatiakykyä ja taidon ymmärtää eläintä sekä kantaa vastuuta. Paremman vastustuskyvyn sairauksia ja siedätyshoitoa allergioita vastaan. Liikuntaa, hellyyttä ja turvaa. Vaan ei koirakaan osattomaksi jää. Koira oppii lasten kanssa sosiaalisuutta, sietämään lempeää retuutusta ja voimakkaita ääniä sekä yllättäviä tapahtumia. Lapset leikittävät ja seurustelevat koiran kanssa.
Koira lohduttaa aina, jos on murheita. Se rakastaa aina joka solullaan, vaikka olisit miten huonolla päällä. Tämä tuli itse todettua, kun sain murrosikäisenä oman ensimmäisen koirani. Koira voi olla lapsen ja nuoren paras kaveri, jolle voi purkaa murheita, kun kukaan muu ei kelpaa.
Ja näinhän siinä sitten kävi...
Valitettavan usein kuulee, että kun vauva ilmoittaa tulostaan, aletaan koiraa kammeta ulos talosta. Silloin läikähtää mielessä sääli. Miksi ei anneta yhteiselolle edes mahdollisuutta? Ei kai kiintymys koiraa kohtaan noin vain katoa tai siirry kaikki vauvaan. Eihän aiemmin syntynyttä lastakaan anneta pois sen vuoksi, että uusi vauva on tulossa (vaikka koiria tosin ei lapsiin voi verratakaan).
Kuinka paljon molemmat voivat toisiltaan oppia. Oman kokemukseni mukaan ongelmia ilmenee eniten silloin, jos koira on kovin arka. Silloin voi lapsen holtittomaan käytökseen tottuminen olla liikaa, ja tilanne käydä jopa vaaralliseksi. Pelokas koira voi purra. Harvoin kuitenkaan on tästä kysymys.
Kiitä kiinnostaa, mitä suussa on?
Meilläkin alku oli vähintäänkin mielenkiintoinen. Kii haukkui, ja se haukkui haukkumasta päästyään lapsia joka kerta, kun ne vähän liikkuivat. Se oli ihan ymmällään, mitä nuo ovat, nuo pienet ja nopeat ihmiset. Viikkoja kului, ja minä jo ajattelin, että eihän tästä tule mitään, mutta kyllä siitä tuli sittenkin. Yhteinen sävel löytyi sen jälkeen, kun pentu oli vaihtanut neulanterävät hampaat rautahampaisiin, ja leikkiminen alkoi sujua.
Nykyään meillä painitaan, halaillaan, pusutellaan (yäk!), kiskotaan leluja, haetaan palloa, juostaan kilpaa vain muutamia mainitakseni. Pojat haluavat kouluttaa koiraa, ja palkita sitä nameilla. Hyvä juttu! Soisin mielelläni pojille saman kuin itse olen saanut kokea: oman koiran ja sen kanssa harrastamisen, jos se alkaa kiinnostamaan.
*
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti