*
Luulin, että minun koirani ei tee semmoista.
Minä, kohtuullisen hyvä koiranohjaaja, aktivoin ja opetan koirani niin, että se ei tee mitään tuhoa kotona. Kuinka väärässä voi ihminen olla. Tulin ajatelleeksi asiaa, kun kirjoitin Kiin toiselle omistajalle, Tosselin kennelin Nooralle taas ylistävän meilin Kiin ihanista ominaisuuksista. "Ei se oo mitään tuhonnu" tai jotain sen tyylistä. Menin alakertaan, ja otin koiraperspektiiviä asiaan (toisin sanoen menin kontalleni lattialle, ja sain jo toistakymmentä kiloa painavan koiranpennun salamana niskaan).
Voi pe....e! Sieltä avautui silmieni eteen todellisuus. Lähes kaikkia tuoleja, pöytiä oli hienovaraisesti muotoiltu. En ollut koskaan nähnyt sen tekevän tuhojaan, joten en huomannut katsoa. Meillä nyt on muutenkin niin nuhjuista, että huonekalujen tuhot eivät pistä silmään.
Tämän blogin lukeminen säännöllisesti voi aiheuttaa koirakuumetta. Joka kerta, kun eksytte muille koira-aiheisille sivustoille netissä tai tuijottelemaan söpöjä koiranpentuja huokaillen lukekaa tämä kappale. Näin se menee: Ihmiset! Älkää hankkiko koiranpentua. Pennut pissaavat, tuhoavat ja ovat rasittavia. Todisteeksi rajuista väitteistäni esitän järkyttävää kuvamateriaalia ja tositarinoita:
Vielä palasiksi revittynä reissuvihkoa urheasti käytettiin.
Siitä luovuttiin vasta, kun kissa oli pissannut sen päälle,
ja haju oli sanoinkuvaamaton.
Onko teillä koira, kysyi kirjastontäti eräänä päivänä.
Ai, että mistäkö huomasi? Meillä on sivistynyt talous,
koirat aloittelevat reissuvihkolla, ja jatkavat Kaari Utrion
romaaneilla.
No, kun pissatti niin jumalattomasti...
Tämän oven tolkuttoman rappaamisen on Wanda
opettanut Kiille, mutta Wanda ei pikkukynsillään yletä
läheskään yhtä korkealle ja tee yhtä syviä naarmuja kuin 25-kiloinen "vauva".
Osaako se lentää? No ei ihan vielä, mutta hengaritkin
saattavat joskus tipahtaa kohtalokkain seurauksin lattialle...
Kaikki käy: liimapuulevy, maalattu puu, puu,
muovi, jopa metallia se on yrittänyt syödä
(mutta haarukkaa ei niin vain pistetäkään palasiksi).
Oikeastaanhan koira on tehnyt vain palveluksen:
terävät kulmat missä tahansa ovat vaarallisia...
Onneksi keittiön tuolit ovat kaameat, muuten
olisi tämän tuhon jälkeen tehty koirasta oikeasti ne kintaat...
Näiden lisäksi Kii on syönyt muun muassa Wandan upouuden koiransängyn (ei oo muuten mitään halpoja...) ja lempijoulukoristeeni, viime vuonna Ikeasta ostetut punaiset himmelitähdet. Ne oli löytyivät pieninä punaisina oljenpalasina ympäri taloa.
No mikä ihme tähän auttaa? Seuraavassa kootut konstit:
- Vanha kunnon ei, kovakalloisimmille tapauksille niskasta tarttuminen. Tämä on sikäli hankalaa, että yleensä jyrsimistä tapahtuu vain silloin, kuin et ole paikalla sitä todistamassa.
-Tabascoa siveltynä. Olen kyllä kuullut myös koirista, jotka nuolee tabascon sähköjohdoista ilolla. Nam, maustettua pöydänjalkaa! Ehkäpä jotain muuta - saakohan kynneliä perhepakkauksissa...
- Anna koiralle jotain, mitä se saa jyrsiä. Raaka naudanluu on meillä ehdoton ykkönen. Mutta kuten sanottua, se ei aina auta.
- Jos koira pelkää yksinoloa, rauhoittavia suihkeita on olemassa.
- Jos koira on parantumaton terroristi, ja sillä on turkkia, niin ulkotarha lämpimine koppeineen voi olla hyvä ratkaisu. Kunhan koira pääsee sieltä heti perheensä pariin, kun kotiin palataan.
Ja, että kaikille tuli selväksi, koiraa ei saa rankaista, kun tullaan kotiin, vaikka se olisi tanssinut sambaa astiakaapissa tai syönyt jääkaapin tyhjäksi! Tuhotyö on tapahtunut aikoja sitten, eikä koira sitä enää muista, eikä tajua tuhoja omikseen. Se, että koira tulee kyyristellen vastaan johtuu siitä, että omistaja on valmiiksi vihainen mahdollisista tuhoista, tai huomaa heti, että kaikki ei ole nyt kunnossa.
Voitte uskoa, että viha leimahti, kun eräänkin kerran roskikseen viemistä odottava pussukka oli jäänyt oven viereen, ja sen sisältö oli leviltelty sentin palasina ympäri kämppää. Koira kyyristeli jaloissa kuin ei koskaan ennen, ja laitoin sen rauhallisesti ulos, jotta sain rauhassa kiroilla sen alimpaan helvettiin.
Ja vielä yksi esimerkki koiran uskomattomasta kekseliäisyydestä: Eräänä päivänä lähtiessäni töihin huomasin järkyttävän asian. Kauniin lamppuni johto roikkui turhan lähellä koirien makuupaikkaa. Se oli ollut paikallaan siinä jo muutaman päivän, ja siinä onnittelin itseäni: mikä onni, ettei Kii ollut siihen vielä ehtinyt kajota. Olisihan se voinut kuolla vaikka sähköiskuun. Nappasin sen seinästä ja kun palasin töistä löysin sen, mitenkäs muuten, johto puhki jyrsittynä. Kii oli tajunnut järkevän koiran lailla, että kappas, kyllähän sitä NYT voi jyrsiä. NYThän siitä ei saa sitä pientä näpsäystä, jonka muut seinässä kiinni olevat ja muuntajalla varustetut lamput antavat. (Älä kokeile tätä kotona, en vastaa seurauksista.)