Aikamoista hoitoa

*
Hoitopaikka. Siis koiranhoitopaikka. Hyvä hoitopaikka ja tutut hoitajat tai talonvahdit ovat kullanarvoisia. Koiraperheen matka tyssää siihen, jos koirille ei löydy paikkaa tai hoitajaa. Kiin myötä meidän perheemme on löytänyt siitä asiasta aivan uusia ulottuvuuksia. Kii ei ole helppo koira, eikä sitä voi jättää minne tahansa, kenen tahansa hoiviin. Joku voi tähän huomauttaa, ettei mitään koiraa voi jättää minne tahansa. Kyllä voi, Wandan voi jättää ihan minne tahansa (siis perusolettamuksena tietenkin se, että koiraa hoidetaan hyvin). Se on niin pieni ja suloinen ja tottelevainen ja vaaraton ja luotettava. Se nauttii täysin rinnoin huomiosta ja osaa mennä sohvalle (vaikkei kotona saa), tulla syliin ja tuijottaa kosteilla koiransilmillään ruokailevia ihmisiä. Kaikki tämä niin nätisti ja pienieleisesti, ettei koirasta ole pienintäkään vaivaa.

Kii puolestaan myös osaa tulla syliin (kaikki sen 35 kiloa), eikä tyydy vain tuijottelemaan ruokailevia vaan osallistuu ruokailuun omin luvin, pelottaa ihmisiä häsläämisellään ja hyppimisellään ( tämä on tosiaan karsinnassa, kuten edellisestä blogimerkinnästä jotkut ovat varmaan lukeneet) ja saattaa jopa murista vieraalle ihmiselle, jos tilanne ei sitä miellytä. Olen joutunut vähän tarkkailemaan uusia potentiaalisia hoitopaikkoja pikkubriardille koska ne, joihin Wandan voi viedä, eivät selviäisi välttämättä Kiin kanssa, puhumattakaan siitä, että he eivät myös halua karvareuhkaa heille meuhkaamaan. Koollakin on merkitystä. Mitä isompi koira, oli miten lempeä hyvänsä, sen vaikempi löytää hoitopaikka.

Hoitopaikka-ajatukset johtuvat siitä, että olen itse lähdössä kahden viikon koulutukseen Ruotsiin ja aluksi oli ajatus, ettei kotiin jäisi ketään muutamaksi päiväksi (paitsi kissa todennäköisesti ulos, kun on jo niin lämmin ilma, ruokakuppinsa ja pikkukoppinsa kera). Ei siitä oikein tullut mitään, koska Kii osoittautui hieman vaikeaksi sijoittaa. Mietin jo, että pitää ottaa tavaksi laittaa se eläinhoitolaan, jossa toimii myös Kolarin löytöeläinpaikka. Tottuisi siihen paikkaan. Siellä ei koiria pelätä ja osaavat varmasti pitää tämmöisen hurjimuksenkin kurissa.
Loppujen lopuksi järjestimme niin, että muu perhe pysyy kotona minun reissuni ajan. Saa nähdä miten Kii reagoi siihen, että pääemäntä poistuu takavasemmalle niin pitkäksi aikaa. On ainakin innoissaan, kun tulen kotiin, mutta hyppii varmaan seinille kävelylenkkien puutteessa.

Ruotsiin meno on muuten koirien kanssa hieman hankalaa. Meillä ei ole vielä koirille vientilupaa, mutta tarkoitus on semmoinen molemmille hommata, ettei tarvitse aina sitten miettiä, ketä on autossa, kun kurvaa Lahden kaupalle Kaunisjokisuuhun. Ja Pajalassa on kaiken lisäksi kiva eläinkauppakin.
Täällä kaikki eivät aina oikein muista tuota rajaa, tai ainakaan sitä, mitä määrätään koiran viemisestä sen yli. Todistin muutama vuosi sitten, kun kaksi ala-asteikäistä tyttöä taluttivat irlanninsetterin pokkana vaan kylmien raja-asemien ohi Ica Lahtikseen Ruotsiin. Taisin siitä heille huomauttaa, ja olivat varmaan aika pöllämystyneitä. Miten he olisivat sen voineet edes tietää, kun itsekään ei sitä aina muista. Raja kun on täällä vain joki, joka virtaa yhteisessä Meänmaassa.
Mutta jos he olisivat jääneet kiinni, niin rajamiehen hyväntahtoisuudesta olisi ollut kiinni, olisiko koira saanut karanteenin vai ei. En ole itse huomannut tiukkapipoista suhtautumista vahinkoylityksiin, mutta aina on riski. Edellinen koirani, partis Viivi lähti kerran poron perään, päätyi Ruotsiin ja ystävälliset ohikulkijat veivät sen Pajalan poliisiasemalle. Siellä se oli istunut putkassa, ja poliisit olivat syöttäneet sille falukorvia. Kun koiran olinpaikka selvisi, se luovutettiin ystävällisessä hengessä eleettömästi rajan yli kotimaahan.

Tämän koulutusreissun ansiosta myös blogiin tulee pieni tauko. En ole vakuuttunut, että pystyn sitä naapurimaasta päivittämään, koska en tiedä pääsenkö missään internettiä käyttämään, ainakaan niin kauan, kuin blogin päivittäminen veisi.

Joten tjenare vaan!
*

Jo kaksi kuukautta

*
Piti oikein katsoa aiemmista blogimerkinnöistä koska se tapahtui, nimittäin se epilepsiakohtaus. Siitä on nyt aika lailla kaksi kuukautta. Tässä vaiheessa en ole vielä lakannut pelkäämästä kohtauksien uusimista, mutta olen alkanut miettiä tulevaakin.
Mitä jos uusia kohtauksia ei tule? Missä vaiheessa epilepsiaepäily muuttuu joksikin muuksi. Epilepsia määritellään käsittääkseni koiralla nimenomaan kohtauksten toistuvuuden perusteella. Jos kohtauksia tulee, koiralla on epilepsia. Mitä jos tulee vain yksi, mitä sitten? Voiko jokin muu aiheuttaa epilepsia-kohtauksen, ei siis samantyyppistä vaan nimenomaan epilepsiakohtauksen. Missä vaiheessa koira voidaan vapauttaa epilepsiaepäilystä? Niin paljon kysymyksiä, että päätä huimaa.


Empiirisen tutkimuksen mukaan vasta harjattu koira pysyy napapiirin yläpuolella huhtikuussa kauniina vain kolmen minuutin ajan...

Olen pyrkinyt Kiitä nyt opettamaan vierasystävällisemmäksi koiraksi. Se on niin innokas ja suuri ja karvainen, että vähemmän koiria tuntevat pelkäävät sitä vaistomaisesti, enkä yhtään ihmettele. Lisäksi Kii on innolla ja voimalla aina vastassa ihmisiä eteisessä. Nyt olen saanut hyppimisen karsittua suurin piirtein, mutta kyllä se saisi edelleen rauhoittua. Pitää toivoa, että järkeä ja malttia tulee päähän iän myötä.
Maltista tulikin mieleen, että tänään mentiin ensimmäistä kertaa yli minuutin paikallaoloharjoitus. Jihuu! Siis toki täysin häiriötön harjoitus, mutta silti. Palveluskoiralehdestä opin (hyvä lehti muuten, kantsii tilata), että korkeaviettinen koira kannattaa palkita vaikka vain rauhallisilla kehuilla, ettei se kasvata itsekseen virettä paikalla maatessaan ja patukkapalkkaa odotellessaan. Meillä makupalat on siihen tarkoitukseen pop.


Parta kasvaa vauhdilla.

Tänään harjoiteltiin myös 90 asteen käännöksiä vasempaan. Siis ongelmana on, että koira ei innoissaan tajua, mihinkä suuntaan mennään, edistää aavistuksen ja joko a) minä kompastun siihen, kun se jää eteen käännöksessä tai b) Kii kiertää minut salamannopeasti kellonsuuntaan, kun luulee, että tehdään täyskäännös.
Salamannopeita seisomisia ja maahanmenoja treenattiin myös tänään. Olin huomaavini, että maahanmeno hieman nopeutui klikkerin käytöstä harjoittelussa. Voi olla, että otetaan sitä noihin liikkeisiin mukaan, vaikka inhoankin sitä, että kädet ei tunnu riittävän, kun yhdessä on klikkeri, toinen syöttää makupaloja ja kolmas handlaa hihnaa...
Hieman huolettaa se este. Siis tokoeste, jota ei ole juuri harjoiteltu. Oma asenne nykyiseen esteen suoritustapaan on vähän hukassa. Aiemmin este suoritettiin seuraamisen ohessa. Koira seurasi, hyppäsi, seurasi taas ja liike päättyi perusasentoon. Helppoa oli se.
Nyt koiran pitää sen sijaan hypätä este itsenäisesti käskystä ja jäädä käskystä SEISOMAAN esteen toiselle puolelle. Henkilökohtaisesti minusta tämä hyppy on vaikeampi kuin avoimen luokan hyppy, jossa koiran pitää istua esteen toiselle puolelle ja hypätä takaisin. Lisäksi ärsyttää tuo vapaa muoto. Eli koira voi olla vaikka miten vinksallaan esteen toisella puolella, kunhan seisoo ja ohjaaja kävelee sitten sen viereen ja käskee istumaan perusasentoon, joka on semmoisen seisomisen jälkeen tietysti myös vino. Missä on tokon kuri ja järjestys? Jumalauta! Ennen oli kunnollista...

Ps. Päivityksenä edelliseen merkintään. Keksin hyvän konstin niitä isompia keppejä vastaan. Ihme, kun en aiemmin hoksannut tehdä näin.
Siis tilannehan on nyt ihan kauhea, kun keppejä paljastuu harvennusmetsästä yhä lisää ja lisää ja lisää. Kii kantaa koko ajan jotain. No, ei se haittaa, mutta ne isot, joihin hevonen loukkaa itsensä, haittaavat. Kun ei kehtaa koko ajan vahtia koiraa, ettei se jätä niitä keskelle tietä.
Meillä on opeteltu jätä-komentoa vaihtelevalla menestyksellä juuri näitä keppejä varten. Näin se toimii. Otan sen valtavan puun kuin hidastetussa filmissä, kunhan ensin olen karjaissut eläimet irti siitä. Nostan sen, edelleen kuin hidastetussa filmissä, tien reunaan varovasti ja painan syvälle lumeen. Sanon Kiille kun se yrittää sitä ottaa jämäkästi: EI, JÄTÄ! Juhuu, se tepsii!
*

Kepitetty koira

*

Tästä se lähtee, hyvä ote ja hirvee murina.

Olen tehnyt virheen. Se oli täysin minun omaa syytäni ja tunnustan sen ilomielin. Aiemmin kävimme lenkillä, ja koirat juoksivat nuuskien paikasta toiseen. Mutta sitten nappasin kepin maasta ja heitin sen. Muuta ei tarvittu. Nyt sen karvakasan mielessä ei lenkillä muuta liiku kuin kepit, kepit ja kepit. Näin keväällä tarjonta on varsin runsasta muutenkin, vaikkei lenkkimetsäämme olisi juuri sopivasti viime syksynä harvennettukaan. Toivon, että ylenmääräinen tarjonta kesällä lopettaa tämän ylimääräisen innon keppien kanniskelua kohtaa.


Hiiop! Irti on.

Kiin mielestä kepit ovat siis aivan huikean hauskoja. Se leikkii Parsonin kalastusta, eli kieputtaa kepin päässää hurjana ärisevää pikkuterrieriä ja mamman kamppausta eli juoksee tolkutonta vauhtia puunlatva suussaan ohi, niin että jalat lähtevät alta. Wanda härnää Kiitä juuri sen verran, että saa lenkkeillä rauhassa, kun Kii pomppii hangessa keppinsä kanssa ihan fiiliksissä ja luulee (onneton) että kaikki kadehtivat häneltä sitä karahkaa.
Ja on se villi juttu, että mitä suurempi keppi, sen suurempi into ja raivo sen kaivamiseksi ja kiskomiseksi hangesta. Yhdellä kerralla (tästä kuvia todisteena) Kii kiskoi pitkään pystyssä kaluamansa koivunrangan (pituus noin kaksi metriä, paino varmaan monta kiloa) ja raahasi sitä ympäriinsä. Näin isojen kepakoiden huvi on siinä, että ne pitää heittää hankeen pois tieltä, koska tietä pitkin ajetaan myös autolla ja hevosella varsin useasti. No, kun koiran kepin heittää metsään, se haetaan sieltä tietenkin heti pois. Tässä kohtaa on helppo käsittää keppeihin liittyvä problematiikka.


Jaksaa, jaksaa...

Wandalla on vähän vanhan koiran viisautta, vaikka on sekin välillä vähän sekopäänä niitten keppien suhteen. Esimerkiksi jos keppi pysyy minun kädessäni kymmentä sekuntia pidempään, niin alkaa taukoamaton vinkuminen, joka kiihtyy haukkumiseksi ja viimein suoraksi ullaamiseksi ja huudoksi. Toisaalta Wanda osaa käyttää nuorempaa Kiitä häikäilemättä hyväkseen. Tällä viikolla hermostuin taas yhteen karahkaan ja heitin sen niin pitkälle kuin pippuri kasvaa (siis metrin korkeaan hankeen). Koirat innokkaina lähtivät hakemaan, mutta Kii väsyi pian hangessa kahlailuun, kun se hippi ei tietenkään koskaan näe, minne kepit lentävät. Wanda siis meni kepin luo, nosti sitä lumihangesta sen verran, että Kiillä sytytti ja jätti sitten raskaan karahkan hangesta raahaamisen innostuneen briardin huoleksi.
Meillä on pihalla monta suurta karahkaa, jotka koirarukka on kantanut kotipihaan asti. Mies yhdessä vaiheessa ehdottikin, että senhän voisi opettaa hakemaan irtokeppejä metsästä ihan itsekseen. Muutama reissu päivittäin lähimetsään, niin olis taas talveksi polttopuita.


"Mutta äippä, älä ny viitti niuhottaa,
eksää voi vetää tätä mun kaa?"
*

Kiin kevätkuvat

*
Me ollaan saatu elää kohtauksetonta elämää. Olemme siitä hyvin kiitollisia, ja treenaus siis jatkuu entiseen malliin. Männä sunnuntaina kävimme Muonion osaston treeneissä Pellon Rohki-hallissa. Kii tutustui A-esteeseen ja putkeen sekä tokohyppyyn ja myös muut toko-harjoitukset menivät melko lailla putkeen. Häiriötreenaus on aina tarpeen, ja saisi sitä tietty harrastaa enemmänkin. Niina L. ihmetteli, että miten Kiistä oli kuoriutunut semmoinen villivarsa. Niin, se on kyllä aikamoinen epeli ja varsinkin, kun vieraissa tulee sählälisää vielä entisestäänkin hyrrän lailla hyörivän koiran niskaan.

Meillä on ihanat lenkkimaastot. Jokunen kilometri metsäteitä näppärästi hevosharrastajan auraamina. Kaupan päälle tulee vielä kakkakikkareet reitin varrella, jotka ovat ah, niin ihania. Pitkästä aikaa ulkoilutin kameraa ja huomasin, että Kii on kasvanut yhä vaan. Korkeutta en ole tohtinut mitata. Aavistus on, että Kii on jotain 65 cm+. Eli melko korkea nartuksi. Painoa on ainakin 35 kiloa, ja vaikka olen vähän enemmän yrittänyt syöttää, niin koira ei vaan tunnut lihovan millään. Tai siis painoa ja massaa tulee, mutta kylkiluut tuntuu edelleen turhan terävästi.
Yllätimme metsästä myös joitakin kanalintuja. Kii ja Wanda varmaan osaisivat kertoa myös mitä, minä en. Kun koirien kanssa liikkuu, niin tietää aina sen, missä OLI eläimiä, mutta ei koskaan ehdi sen lähemmäs, koska nämä kesyt eläimet ovat ehtineet antaa niille lähdöt jo aikapäiviä sitten. Mutta pidempiä jaarittelematta tässä kevään kuvasatoa:


Kii on jo iso 9-kuukautinen tyttö.


Lunta on enemmän kun tarpeeksi.
Kiin turkki takkuuntuu ihan kauheesti.
Tulispa kesä ja... kurakelit... tai siis antaa olla.


Ravia mars!


Minne ne linnut meni? Näin kun sais koiran asettumaan näyttelykehäänkin...


Tukka takana, elämä edessä!
*

Kurista ja johtajuudesta

*
Kii on ns. ravista ja käytä -koira. Se on melkoisen vilkas ja varsin dominoiva, ja siksi välillä on hyvä muistuttaa, mistä kana pissii. Tämä ei varmaan kuulu kaikkein lempeimpiin menetelmiin, mutta toimii meillä hyvin. Tuo tarpeellista nöyryyttä silloin, kun koiraa ei kovasti kiinnosta, mitä se ämmä siellä narun toisessa päässä sölpöttää. Alussa sen kanssa tuli jopa yhteenottoja. Luita se ei luovuttanut, vaan murisi hampaat irvessä. Noin kolme kertaa tartuin turvasta, istuin sen päälle ja otin luun väkisin sen turvasta. Annoin luun tietenkin luovutuksen jälkeen heti takaisin, koska kaikki luut varastamalla koirastaan saa vain epäluuloisen.
Edelleenkään Kii ei ole kovin nöyrä, eikä siitä semmoista tietenkään tarvitse tehdäkään. Koulutustilanteessa tai innostuessaan se saattaa näykkäistä tai hyppiä päälle tai purra kädestä silkkaa intoaan, toisaalta jos sitä siitä kiellän, niin vastaus tulee puolessa sekunnissa. Koira hypähtää vähän matkan päähän ja mouruaa sieltä vastalauseensa. Ja jos en ole tarkkana, se yrittää komentaa ja vaatia kaikenlaista.
Kun Kii oli puolivuotias koiran tsekkiläinen kasvattaja Barbora kertoi sähköpostissa, että Kiin sisaren perheellä oli hallintaongelmia pennun kanssa. Se oli kuulemma alkanut pomottamaan. Jostain syystä ei yllättänyt yhtään. Tämän koiran kanssa eläminen on yhtä tasapainoilua vallanjaon kanssa. En suosittelisi ensimmäiseksi, enkä myöskään toiseksi koiraksi...
Koirien keskinäinen kahnaaminen, tai oikeastaan Kiin Wandaan kohdistama huono käytös hämmensi aluksi. Kii siis töni (Osaako koirat töniä? Kyllä vain), ahdisteli, näykki niskasta, jaloista ja kaikin tavoin kiusasi Wandaa näennäisesti leikin varjolla. Olin aiemmin ajatellut, että koirat sumplikoot keskenään välinsä ja heikompi väistyköön. Minna U. neuvoi, että minun tulisi määritellä Kiin asema laumassa kieltämällä Wandan ahdistelu määrätietoisesti. Samaan aikaan meillä tuli muutamat murinat ihmisille. Kii murisi pari kertaa oudolle ihmiselle, kun koki vieraan koskemisen/lähestymisen epämukavana. Olin suoraan sanottuna kauhuissaan. Kukaan ei enää koskaan uskaltaisi tulla meille, kun meillä on tuommoinen peto kotona.
Kävimme näyttelyharjoituksissa Pellossa, harjoitukset menivät hyvin, ja aloin kieltää Kiiltä kaiken Wandan kiusaamisen. Muutama kuukausi sen jälkeen tilanne rauhoittui. Kii jätti Wandan rauhaan ja oli myös selvästi rennompi, kun meille tuli vieraita. Tulkitsen koko hässäkän pienoiskriisiksi minun johtajuudessa. Koira hoiti itsenäisesti suhteensa ulkomaailmaan ja päätti olla agressiivinen. Sitten minä otin ohjat ja sanoin, miten lähiympäristön koiriin ja ihmisiin suhtaudutaan.
Kuulostaa monimutkaiselta, mutta on ainakin itselleni kristallinkirkasta, kun sen viimein tajusin. Johtajuusongelmat ovat varmaan suurin yksittäinen koiran kanssa vastaan tuleva ongelma, se on kaiken kaikkiaan niin monisäikeistä ja -ulotteista. Eikä johtajuus todellakaan tarkoita hakkaamista (Mihin taito loppuu, siitä väkivalta alkaa. Muistakaa tämä!), mutta ei välttämättä pelkkää pään silitystäkään. Pakko sanoa, mutta välillä ihmettelen, että olisiko Kiistä saanut ikinä kunnon koiraa (jos siitä nyt semmoinen tulee) pelkällä ei:n sanomisella ilman fyysistä puuttumista. Sillä kun ei häntä edes laske, vaikka koko koura olisi niskavilloissa. Ehkäpä, todella määrätietoisen, johdonmukaisen ja tarkan kouluttajan käsissä. Minä vain en pysty siihen.
*