Kiin kevätkuvat

*
Me ollaan saatu elää kohtauksetonta elämää. Olemme siitä hyvin kiitollisia, ja treenaus siis jatkuu entiseen malliin. Männä sunnuntaina kävimme Muonion osaston treeneissä Pellon Rohki-hallissa. Kii tutustui A-esteeseen ja putkeen sekä tokohyppyyn ja myös muut toko-harjoitukset menivät melko lailla putkeen. Häiriötreenaus on aina tarpeen, ja saisi sitä tietty harrastaa enemmänkin. Niina L. ihmetteli, että miten Kiistä oli kuoriutunut semmoinen villivarsa. Niin, se on kyllä aikamoinen epeli ja varsinkin, kun vieraissa tulee sählälisää vielä entisestäänkin hyrrän lailla hyörivän koiran niskaan.

Meillä on ihanat lenkkimaastot. Jokunen kilometri metsäteitä näppärästi hevosharrastajan auraamina. Kaupan päälle tulee vielä kakkakikkareet reitin varrella, jotka ovat ah, niin ihania. Pitkästä aikaa ulkoilutin kameraa ja huomasin, että Kii on kasvanut yhä vaan. Korkeutta en ole tohtinut mitata. Aavistus on, että Kii on jotain 65 cm+. Eli melko korkea nartuksi. Painoa on ainakin 35 kiloa, ja vaikka olen vähän enemmän yrittänyt syöttää, niin koira ei vaan tunnut lihovan millään. Tai siis painoa ja massaa tulee, mutta kylkiluut tuntuu edelleen turhan terävästi.
Yllätimme metsästä myös joitakin kanalintuja. Kii ja Wanda varmaan osaisivat kertoa myös mitä, minä en. Kun koirien kanssa liikkuu, niin tietää aina sen, missä OLI eläimiä, mutta ei koskaan ehdi sen lähemmäs, koska nämä kesyt eläimet ovat ehtineet antaa niille lähdöt jo aikapäiviä sitten. Mutta pidempiä jaarittelematta tässä kevään kuvasatoa:


Kii on jo iso 9-kuukautinen tyttö.


Lunta on enemmän kun tarpeeksi.
Kiin turkki takkuuntuu ihan kauheesti.
Tulispa kesä ja... kurakelit... tai siis antaa olla.


Ravia mars!


Minne ne linnut meni? Näin kun sais koiran asettumaan näyttelykehäänkin...


Tukka takana, elämä edessä!
*

Kurista ja johtajuudesta

*
Kii on ns. ravista ja käytä -koira. Se on melkoisen vilkas ja varsin dominoiva, ja siksi välillä on hyvä muistuttaa, mistä kana pissii. Tämä ei varmaan kuulu kaikkein lempeimpiin menetelmiin, mutta toimii meillä hyvin. Tuo tarpeellista nöyryyttä silloin, kun koiraa ei kovasti kiinnosta, mitä se ämmä siellä narun toisessa päässä sölpöttää. Alussa sen kanssa tuli jopa yhteenottoja. Luita se ei luovuttanut, vaan murisi hampaat irvessä. Noin kolme kertaa tartuin turvasta, istuin sen päälle ja otin luun väkisin sen turvasta. Annoin luun tietenkin luovutuksen jälkeen heti takaisin, koska kaikki luut varastamalla koirastaan saa vain epäluuloisen.
Edelleenkään Kii ei ole kovin nöyrä, eikä siitä semmoista tietenkään tarvitse tehdäkään. Koulutustilanteessa tai innostuessaan se saattaa näykkäistä tai hyppiä päälle tai purra kädestä silkkaa intoaan, toisaalta jos sitä siitä kiellän, niin vastaus tulee puolessa sekunnissa. Koira hypähtää vähän matkan päähän ja mouruaa sieltä vastalauseensa. Ja jos en ole tarkkana, se yrittää komentaa ja vaatia kaikenlaista.
Kun Kii oli puolivuotias koiran tsekkiläinen kasvattaja Barbora kertoi sähköpostissa, että Kiin sisaren perheellä oli hallintaongelmia pennun kanssa. Se oli kuulemma alkanut pomottamaan. Jostain syystä ei yllättänyt yhtään. Tämän koiran kanssa eläminen on yhtä tasapainoilua vallanjaon kanssa. En suosittelisi ensimmäiseksi, enkä myöskään toiseksi koiraksi...
Koirien keskinäinen kahnaaminen, tai oikeastaan Kiin Wandaan kohdistama huono käytös hämmensi aluksi. Kii siis töni (Osaako koirat töniä? Kyllä vain), ahdisteli, näykki niskasta, jaloista ja kaikin tavoin kiusasi Wandaa näennäisesti leikin varjolla. Olin aiemmin ajatellut, että koirat sumplikoot keskenään välinsä ja heikompi väistyköön. Minna U. neuvoi, että minun tulisi määritellä Kiin asema laumassa kieltämällä Wandan ahdistelu määrätietoisesti. Samaan aikaan meillä tuli muutamat murinat ihmisille. Kii murisi pari kertaa oudolle ihmiselle, kun koki vieraan koskemisen/lähestymisen epämukavana. Olin suoraan sanottuna kauhuissaan. Kukaan ei enää koskaan uskaltaisi tulla meille, kun meillä on tuommoinen peto kotona.
Kävimme näyttelyharjoituksissa Pellossa, harjoitukset menivät hyvin, ja aloin kieltää Kiiltä kaiken Wandan kiusaamisen. Muutama kuukausi sen jälkeen tilanne rauhoittui. Kii jätti Wandan rauhaan ja oli myös selvästi rennompi, kun meille tuli vieraita. Tulkitsen koko hässäkän pienoiskriisiksi minun johtajuudessa. Koira hoiti itsenäisesti suhteensa ulkomaailmaan ja päätti olla agressiivinen. Sitten minä otin ohjat ja sanoin, miten lähiympäristön koiriin ja ihmisiin suhtaudutaan.
Kuulostaa monimutkaiselta, mutta on ainakin itselleni kristallinkirkasta, kun sen viimein tajusin. Johtajuusongelmat ovat varmaan suurin yksittäinen koiran kanssa vastaan tuleva ongelma, se on kaiken kaikkiaan niin monisäikeistä ja -ulotteista. Eikä johtajuus todellakaan tarkoita hakkaamista (Mihin taito loppuu, siitä väkivalta alkaa. Muistakaa tämä!), mutta ei välttämättä pelkkää pään silitystäkään. Pakko sanoa, mutta välillä ihmettelen, että olisiko Kiistä saanut ikinä kunnon koiraa (jos siitä nyt semmoinen tulee) pelkällä ei:n sanomisella ilman fyysistä puuttumista. Sillä kun ei häntä edes laske, vaikka koko koura olisi niskavilloissa. Ehkäpä, todella määrätietoisen, johdonmukaisen ja tarkan kouluttajan käsissä. Minä vain en pysty siihen.
*

Kuolemattomat pohjoisessa

*
Perjantaina lävähti postista odotettu kirjekuori. Se oli lasku. Siis normaalisti laskut eivät ole varsin toivottuja, ainakaan näin suuret laskut, mutta tämä oli iloinen poikkeus. Suomen Kennelliitto laskuttaa minua kennelnimestä, jonka hain muutama kuukausi takaperin. Siis suomeksi sanottuna minulla on nyt ihka oma kennelnimi. Immortalis Arctica. Kaksi latinankielistä sanaa, joista ensimmäinen tarkoittaa kuolematonta ja toinen pohjoista.

Tiedoksi niille, jotka eivät ole niin syvällä koiramaailman suossa kuin minä (muut skipatkoon tämän), kennelnimi on se nimi, joka tulee kennelissä syntyneen pennun varsinaisen nimen eteen. Meillä on talossa Maximo`s Delilah eli Wanda, jonka virallisessa nimessä siis Maximo`s on kennelnimi ja Delilah juuri sille pennulle annettu. Kii on viralliselta nimeltään hieman mielenkiintoisempi: Bar-Bar Beskydy Walk The Line, jossa siis Bar-Bar Beskydy on tsekkiläisen kennelin nimi ja Walk The Line Kiin nimi. Molemmilla koirilla varsinainen nimi on annettu aakkosten mukaan, eli siis Wanda on syntynyt kasvattajan nejänteen pentueeseen ja sen nimi alkaa siksi D:llä. Kii on taas kasvattajan W pentueesta, sillä on pentuesisaruksissa muun muassa War Hachet ja Wuotan. Tämä ei ole pakollista (ainakaan Suomessa), mutta helpottaa muistamaan, mistä pentueesta ja minkä ikäinen kukin koira on. Muitakin järjestelmiä toki on.
Minun hieno suunnitelmani oli nimetä koiria latinankielisillä kuolemattomilla lausahduksilla kuten In Vino Veritas=Viinissä on totuus, Vanitas Vanitatum=turhuuksien turhuus, Cogito, ergo sum=Ajattelen, siis olen ja Lupus in fabula= Siinä paha missä mainitaan. Mistään erityisestä järjestelmästä ei ole tietoakaan, voi olla, että meidän kennelin pentumäärillä semmoista ei tarvita.

En tiedä miten muut kokevat tämän asian, mutta olen kuvittelevinani, että koiria tuntemattomien korvissa sana kennel saa negatiivisen kaiun. Kennel mielletään paikaksi, jossa tuotetaan koiria, eikä siitä ole kovin pitkä matka pentutehtaaseen. Suurin osa kenneleistä on hyvin vaatimattomia, vähän pentuja maailmalle lähettäviä ja niitä omistavat yksityiset ihmiset, joille koirat ovat harrastus ja kasvattamisenkin tuotto usein pakkasen puolella. Ammattikseen koiria kasvattavia on siinä joukossa hyvin pieni määrä, ja hekin tietenkin erittäin suurelta osalta kunnon väkeä. Kenneleissä siis harvoin on kenneltiloja tai muuta "tuotantokoneistoa", vaan koiranpennut kasvavat koiraihmisten keittiöissä ja olohoneen nurkissa, kuten hyvä onkin.

Kennelnimen hakuprosessissa on muutamia vaiheita. Ensin tulee käydä kasvattajan peruskurssi, jonka hyväksytyksi suorittanut voi hakea kennelnimeä. Rotu/rodut täytyy tietää hakuvaiheessa, ja rodun tai rotujen virallisilta rotujärjestöiltä tulee saada hakemukseen puoltava lausunto. Rotuihin voi myöhemmin hakea muutosta, jos tilanne muuttuu. Lisäksi pitää allekirjoittaa kasvattajasitoumus.
Saadakseen kennelnimen, ei siis tarvitse omistaa yhtäkään koiraa. Pitää vain olla kennelliiton ja hakemansa rodun rotujärjestön jäsen. Itse kävin kasvattajakurssin sen jälkeen, kun Wanda sai pennut kasvattajan nimiin (sijoituskoira kun silloin oli) ja me hoidimme ne täällä kotona. Kaikki meni hyvin, ja aloin miettiä omaakin kennelnimeä. Nyt sellainen sitten on, rotuna briardi. Alkaako meillä sitten kuulua täällä kotona pikkutassujen tapsutus, enpä usko, ainakaan kovin pian. Kiin tilanne on mikä on. Epilepsia on vakava sairaus, ja vaikka ei enää yhtään kohtausta tulisikaan riski on liian suuri. Mutta ehkä jonakin päivänä, jollakin toisella koiralla. Kasvattajana minulla on myös mahdollisuus ostaa koira ja sijoittaa se toiseen kotiin, kuten Kii ja Wanda on meille sijoitettu.

Ps. Kuukauden rajapyykki oli ja meni, eikä kohtauksia ole tullut. Kumpa jatkuisi näin hyvin. Tokotreenaus on nyt mahtavaa, koira toimii kuin ajatus.
*

Naapurissa asuu salarakas

*
Epilepsia päivitys: Ei mitään uutta, edelleen seuraillaan ja tarkkaillaan koiraa. Ajattelin tuon laittaa kärkeen, se kun ihmisiä kiinnostaa, mutta sitten muihin aiheisiin. Pakko kirjottaa jostain muusta, ja kappas, kevät antaa uuden aiheen:

Jos kylmänarka terrierimme Wanda haluaa talvipakkasilla tai vesisateella vapaaehtoisesti ulos ei ole paljon vaihtoehtoja. Juoksu, kärvä, kiima. Sitä se on kaksi kertaa vuodessa nartunomistajilla. Kuvioon kuuluu myös se, että saman tien, kun suljet ovet sen perässä, koira katoaa. Se menee miehiin. Naapureissa ei muita kuin uroskoiria olekaan.
Pahimman juoksun ajaksi olen joutunut kytkemään koiran pyykkinarulla portaikon kaiteeseen ulkoilun ajaksi takuulla eläinsuojelusäännösten näkökulmasta liian lyhyellä narulla. Onneksi se hullutus ei kauaa kestä, ja vanha muori palaa taas murisevaksi ja ärähteleväksi pihtariksi. Kiille vielä odotellaan juoksua, ja se on ehkä sitten taas toinen tarina.

Naapureidemme koirat ovat pääosin metsästyskoiria, jotka ovat kiinni joko juoksulangassa tai häkissä, paitsi Tahvo.
Tahvo on muhkea norjanharmaahirvikoira, joka ei kelvannut metsästyskoiraksi, koska sen jalat olivat jääneet töpöiksi. Kaikin puolin mukava uroskoira on vielä niin tottelevainenkin, että pysyy pääosin kotipihallaan. Paitsi tietenkin silloin, kun naapurista kantautuu kiihkeitä sulotuoksuja. Silloin Tahvo päivystää meidän etuovella täysin ymmärrettävästä syystä. Enää ei nartun kiinni sitominen enää auttanut, se olisi ehkä jopa helpottanut lemmenkipeän uroksen hommia. Eipähän pääse morsmaikku karkaamaan.


Uulalaa. Tässä on ystävämme Tahvo! :)

Naapurikunnan eläinlääkäri on kieltäytynyt kastaroimasta narttukoiria omistajan mukavuuden vuoksi koiran terveyden kustannuksella ja onkin varmaan oikeassa. Riittäisiköhän terveydelliseksi syyksi se, että omistajan henkinen terveys on vaarassa. Juoksujen positiiviseksi puoleksi en laske myöskään sitä valeraskauden tuskaa, joka juoksusta aina seuraa. Wanda kantaa leluja, tekee pesää, lihoo ja vinkuu surkeana. Synnytettyään se on vaikea saada ulos, koska ei "pentuja" voi jättää. Valeraskauden mentyä ohi, se pistää pentunsa kylmästi lihoiksi ja silpoo hellästi hoitamansa pehmolelut. Toisaalta Kiin saapuminen perheeseen ajoittui näppärästi Wanda valeraskauden aikoihin, ja äiti otti hellästi hoiviinsa isohkon "pentunsa". Kyllä se siitä aika pian tokeni, kun pentu kasvoi kilotolkulla viikossa, mutta alku oli pehmeä.

Kuriositeettina mainittakoon, että ennen ihmiset uskoivat sekarotuisen pentueen pilaavan rotunartun. Tai vähintään niin, että välissä piti teettää yksi rotupentue, ennenkuin narttu oli puhdistunut täysin sekarotuisista pennuista. Niistä ajoista ei ole kauan, mutta nykyään varsinkin maailmalla teetetään tarkoituksella sekarotuisia koiranpentuja yhdistämällä kaksi rotukoira. Ne ovat näitä esimerkiksi cockapoo eli cockerspanielin ja puudelin eli villakoiran risteytys tai labradoodle, no joo, käyttäkää mielikuvitusta...
Kennelliiton siunaus on joissain tapauksissa saatu läheistä sukua olevien rotujen risteytykselle geenipoolin laajentamistarkoituksessa. Saa nähdä, tuleeko risteyttämisistä joskus myös yleistä käytäntöä, kun rotujen geenipooli vaan yhä pienenee ja perinnöllisten tautien kirjo laajenee...

*

Toistaiseksi kaikki hyvin

*

Kiistä saa vain kuvia edestä ja takaa, harvoin sivusta.
Se joko menee tai tulee (lujaa...)

Kii on saanut olla ilman kohtauksia jo kolme viikkoa, mutta mitä lähemmäs kuukauden rajapyykki käy, sitä inhottavammalta tuntuu. "Aluksi kohtauksia oli kuukauden välein..." Tuntuu, että olisin lukenut tuon lauseen sata kertaa eri yhteyksistä, joissa epilepsiakoirien omistajat kertovat koiristaan. Mutta ei auta kuin odottaa ja katsoa, mitä tapahtuu. Yllättää kyllä, koko epilepsiajupakka on saanut meillä vain treeni-innon nousemaan huippuunsa. Tilasin Kiille nettikaupasta uuden juuttipatukan ja itselleni koulutusliivin (oli muuten huippuhyvä ja kätevä, ei tartte enää olla sataa kättä ja kaikkien takkien taskut koirannameista tahmeina) ja muutenkin ollaan oltu ahkerina treenaamassa. Ehkä jopa pikkuisen paniikinomaisesti.
Nautin niin paljon Kiin ohjaamisesta ja opettamisesta. Jos meille se epilepsiatuomio lopullisesti napsahtaa, ja terveyden säilymisen takia Kii joutuu vakituiselle lääkitykselle, on päämäärätietoinen treenaus tämän koiran kanssa ohitse mennyttä elämää. Koska antidoping määrää meidät ulos kaikista kisoista, en ala kiusaamaan itseäni. Huvikseen on mukava harrastella, mutta kilpailuhenkiselle se ei ole riittävä motivaattori. Vaikka koira ei ole kilpailuväline vaan perheenjäsen, niin treenaus ei ole mitään ilman kisamahdollisuutta ja taitojen testausta. Ja koska Kiin tapauksessa koiran hankkimisen agenda oli nimenomaan saada palveluskoiraoikeudet omaava koira, jonka kanssa harrastaa ja kilpailla, niin tämä sairastuminen tuntuu jotenkin niin epäreilulta ja ironiselta.


Lumihangessa on aina kiva tarpoa.

Kiin tokotreenissä mennään vielä melko lailla vauvatasolla. Se osaa perusasiat hienosti, mutta ei siltä vielä voi vaatia kovinkaan paljon. Keskittymistä vaativat pätkät on lyhyitä eikä palkkaa tarvitse paljon odotella. Nyt olen tosin siirtynyt osin palkkauksessa patukan käyttöön, koska se osaa asiat jo sen verran hyvin, että tottelee, vaikka kierrokset hieman nousevatkin leikkipalkalla. Uusien opetus ja vanhojen kertaus suoritetaan edelleen välillä makupaloilla, mutta leikki tuo suorituksiin sitä vauhtia ja säpinää. Kiin tapauksessa kouluttaminen tuntuukin lähinnä siltä oikean mielentilan etsiskelyltä. Meneekö se ylikierroksille jos teen näin tai näin, mitä palkkaa käytetään milloinkin? Mutta se on oikeastaan kaikista hauskinta. Sama asia toistuu hevosten kanssa. Hyppään mieluummin tulisen ja nopean kuin varman ja vauhdikkaan selkään, puhumattakaan perässä vedettävästä kaakista. Omat koirani ovat kaikki olleet varsin taistelutahtoisia, ja melko helppoja siksi kouluttaa. Wanda on suorastaan maaninen pallojen ja keppien suhteen, tosin vaikeusastetta meidän parsonin koulutukseen tulee heikohkosta halusta miellyttää ja juurikin tuosta kiihtyvyydestä. Jos briardi on kiihtyvyydessä normaalin perhesedanin tasoa, niin parson menee helposti urheiluautojen kastiin. Eli vaikeampi hallittava, ja kaasu pakkaa hirttämään pohjaan...

Mutta siis edelleen meille kuuluu puolipilvistä ja matalaa yläpilveä, mutta välillä paistettakin. Eli epilepsiakohtauksia ei ole tullut, ja meillä on edelleen tavoitteena osallistua tottelevaisuuskisoihin ensimmäisen kerran jo loppukesästä. Intoa treenaukseen on tullut myös siitä, että kolmen briardin emäntä Minna U. muutti Sieppijärvelle, ja sieltä on myös luvassa tukea ja apua treenaukseen. Ja lisäksi tuon neidin sosialistamiseen muita koiria kohtaan.
Kiin koiratuttavuudet rajoittuvat aika lailla naapurin pystykorvauroksiin, joten sen koirasosiaalisuus ei ole päässyt oikein kunnolla kehittymään. Lisäksi dominoivana, epävarmana pentuna se tuumii, että parempi hyökätä ennenkuin tulee turpaan, ja nokittaa kaikkia heti kättelyssä. En ole oikein osannut suhtautua moiseen, koska omilla koirilla ei ole ollut vastaavia ongelmia. Olen ajatellut suurin piirtein, että koirat hoitakoot asian keskenään. Kiin kanssa pitää kuitenkin aina puuttua ja pistää pentu järjestykseen, jotta se olisi nätisti muiden seurassa. Koska Kii on niin suuri nartuksi ja kahdeksankuukauden ikäiseksi pennuksi, niin totta tosiaan unohtuu välillä, että se on vain pentu, jolle pitää opettaa ja näyttää, miten se maailma otetaan vastaan (ilman sitä purukaluston käyttöä).



Kii nautti mäenlaskusta lasten kanssa.
Mikä ettei, kun perässä saa juosta ja haukkua nii julmetusti.

*

Mirrin nirri löyhässä

*

Mitäs tuijotat? Etkös ole ennen nähnyt
näin kuuman kisun takapuolta.

Tänään kyykin lattialla kuvaten kissan takalistoa...
Melkoinen pohjanoteeraus koirablogilta, mutta tämä kuuluu taas tähän sarjaan: eikös koirat ole ihania, kun ne ei ole kissoja. Mikä ihme sitten siinä kissan persauksissa oli niin ihmeen mielenkiintoista? Seuraava tarina antaa hieman osviittaa.

Eräänä päivänä rakas mieheni päätti poltella takassa hieman roskia. Siinä siivoillessaan heitteli takkaan poltettavia papereita ja purnukoita. Takkaluukku oli auki toista tuntia. Sitten hän pisti tulen alle, ja heitti luukut kiinni. Ei siinä mitään, normaalia omakotitalotoimintaa. Pian sen jälkeen takasta kuuluu tömäys ja surkea miauuu! Nopeasti luukut auki ja ulos syöksyy noesta harmaa ja perseensä polttanut kissa Väinö.

Se oli hipsutellut edellisen päivän tulien jäljiltä lämpimään takkaan ja hypännyt jonnekkin ulokkeelle tulipesän yläpuolelle. Mukavaa oli kestänyt ilmeisesti tunnin verran, kunnes luukut suljettiin, ja tuli tukala. Kun kissa pääsi uunista, maitopurkit olivat jo tulessa. Jos mieheni olisi päättänyt polttaa puuta, kissa ei olisi päässyt hyppäämään alas ja olisi palanut kuoliaaksi.
Vahingot jäivät Väinön onneksi minimiin. Kuin ihmeen kaupalla se säästyi palovammoilta. Turkki oli lyhentynyt ja varsinkin takapäästä palanut, mutta ihovammoja en siitä löytänyt. Viiksiä ei enää ollut lainkaan, korvien kärjet hieman punoittivat ja pylly... No, se oli vähän kärventynyt. Ehkäpä Väinö ei mene enää uuniin, tai sitten se menee, siitä ei ole aikomusta ottaa selvää, vaan takka pysyy jatkossa hyvin kiinni.


Ei tässä mitään, vaikka viikset vähän lyheni.

Tämä vuosi on ollut jo tähän asti aivan uskomaton, vaikka sitä on kulunut vasta vähän kolmatta kuukautta. Ystäväni koiran pentueessa löytyi vakavasti sydänvikainen pentu (elinikäodotus 1-2 vuotta) ja lapselta koira-allergia meillä taas tuli haavoja tappelussa, epilepsia ja kissa meinasi kuolla uuniin. Lisäksi Wandalla on jotain karvat irrottavaa ihottumaa, se on tällä tuurilla kapia. Tuskin maltan odottaa loppuvuotta...
*

Odottelua

*
Kii voi hyvin. Kohtauksia ei ole tullut enää toista kertaa, mutta koko ajan niitä odotellaan. Tarkkailen Kiitä siinä määrin (lue liikaa), että heti kun sen takajalka vähän vipattaa, niin alan odottaa kohtausta. Toisaalta jos kohtausta edeltävä aura on yhtä voimakas kuin viimeksi, niin saan estettyä lääkkeellä niin, ettei tule sitä ensimmäistäkään kohtausta. Mutta entäpä jos en ole kotona... Olen pikkuhiljaa alkanut miettimään lääkkeitä, ehkä ne auttavat tosi hyvin, ja koira voi sitten paremmin ja niin edespäin. Pitää kuitenkin vielä hetki malttaa. Ihan hetkinen vain.

Välikevennys: Minusta tuntuu, että kohtausten myötä kuullun ymmärtäminen on heikentynyt. Kun eihän tuota potentiaalista epileptikkoa voi edes komentaa. Esimerkiksi koirien pitää pysyä muualla kuin ruokapöydän tuntumassa, ihmiset syövät:
- Kii, omalle paikalle.
Koira jähmettyy paikalleen, ei edes katso minua.

-Kii, nyt omalle paikalle.
Koira vilkaisee kulmien alta, ja kääntää hiukan kuonoa, tassut eivät liiku.

-Kii, nyt HETI omalle paikalle!
Koira astuu askeleen taaksepäin, ja katsoo velvollisuuden täyttyneen.

-Perkele! (nousee tuolista uhkaavasti) O-M-A-L-L-E P-A-I-K-A-L-L-E!!!
Koira hipsuttaa vähän matkan päähän, ja haukahtaa sieltä mielenosoituksellisesti, eikä ole edelleenkään lähelläkään omaa paikkaa...
Ja sipsuttaa noin kolmen minuutin päästä takaisin lasten tuoleja nuolemaan. Tässä vaiheessa auttaa vain niska-perse ote ja reilu talutus sinne omalle paikalle.

Ja huono tuuri eläinten kanssa jatkuu edelleen. Nyt en sitä kirjoita, mutta ihan pian saatte kuulla, mitä meidän kissalle sattui alkuviikosta. Otan vain ensin vähän kuvia demonstrointia varten. Ja se tulee kumoamaan kaikki edellä mainitut ylistykset kissojen älykkyydestä. Otsikkona: Miten pääsen kaikista yhdeksästä hengestäni kätevästi yhdellä kertaa!
*