Naapurissa asuu salarakas

*
Epilepsia päivitys: Ei mitään uutta, edelleen seuraillaan ja tarkkaillaan koiraa. Ajattelin tuon laittaa kärkeen, se kun ihmisiä kiinnostaa, mutta sitten muihin aiheisiin. Pakko kirjottaa jostain muusta, ja kappas, kevät antaa uuden aiheen:

Jos kylmänarka terrierimme Wanda haluaa talvipakkasilla tai vesisateella vapaaehtoisesti ulos ei ole paljon vaihtoehtoja. Juoksu, kärvä, kiima. Sitä se on kaksi kertaa vuodessa nartunomistajilla. Kuvioon kuuluu myös se, että saman tien, kun suljet ovet sen perässä, koira katoaa. Se menee miehiin. Naapureissa ei muita kuin uroskoiria olekaan.
Pahimman juoksun ajaksi olen joutunut kytkemään koiran pyykkinarulla portaikon kaiteeseen ulkoilun ajaksi takuulla eläinsuojelusäännösten näkökulmasta liian lyhyellä narulla. Onneksi se hullutus ei kauaa kestä, ja vanha muori palaa taas murisevaksi ja ärähteleväksi pihtariksi. Kiille vielä odotellaan juoksua, ja se on ehkä sitten taas toinen tarina.

Naapureidemme koirat ovat pääosin metsästyskoiria, jotka ovat kiinni joko juoksulangassa tai häkissä, paitsi Tahvo.
Tahvo on muhkea norjanharmaahirvikoira, joka ei kelvannut metsästyskoiraksi, koska sen jalat olivat jääneet töpöiksi. Kaikin puolin mukava uroskoira on vielä niin tottelevainenkin, että pysyy pääosin kotipihallaan. Paitsi tietenkin silloin, kun naapurista kantautuu kiihkeitä sulotuoksuja. Silloin Tahvo päivystää meidän etuovella täysin ymmärrettävästä syystä. Enää ei nartun kiinni sitominen enää auttanut, se olisi ehkä jopa helpottanut lemmenkipeän uroksen hommia. Eipähän pääse morsmaikku karkaamaan.


Uulalaa. Tässä on ystävämme Tahvo! :)

Naapurikunnan eläinlääkäri on kieltäytynyt kastaroimasta narttukoiria omistajan mukavuuden vuoksi koiran terveyden kustannuksella ja onkin varmaan oikeassa. Riittäisiköhän terveydelliseksi syyksi se, että omistajan henkinen terveys on vaarassa. Juoksujen positiiviseksi puoleksi en laske myöskään sitä valeraskauden tuskaa, joka juoksusta aina seuraa. Wanda kantaa leluja, tekee pesää, lihoo ja vinkuu surkeana. Synnytettyään se on vaikea saada ulos, koska ei "pentuja" voi jättää. Valeraskauden mentyä ohi, se pistää pentunsa kylmästi lihoiksi ja silpoo hellästi hoitamansa pehmolelut. Toisaalta Kiin saapuminen perheeseen ajoittui näppärästi Wanda valeraskauden aikoihin, ja äiti otti hellästi hoiviinsa isohkon "pentunsa". Kyllä se siitä aika pian tokeni, kun pentu kasvoi kilotolkulla viikossa, mutta alku oli pehmeä.

Kuriositeettina mainittakoon, että ennen ihmiset uskoivat sekarotuisen pentueen pilaavan rotunartun. Tai vähintään niin, että välissä piti teettää yksi rotupentue, ennenkuin narttu oli puhdistunut täysin sekarotuisista pennuista. Niistä ajoista ei ole kauan, mutta nykyään varsinkin maailmalla teetetään tarkoituksella sekarotuisia koiranpentuja yhdistämällä kaksi rotukoira. Ne ovat näitä esimerkiksi cockapoo eli cockerspanielin ja puudelin eli villakoiran risteytys tai labradoodle, no joo, käyttäkää mielikuvitusta...
Kennelliiton siunaus on joissain tapauksissa saatu läheistä sukua olevien rotujen risteytykselle geenipoolin laajentamistarkoituksessa. Saa nähdä, tuleeko risteyttämisistä joskus myös yleistä käytäntöä, kun rotujen geenipooli vaan yhä pienenee ja perinnöllisten tautien kirjo laajenee...

*