Toistaiseksi kaikki hyvin

*

Kiistä saa vain kuvia edestä ja takaa, harvoin sivusta.
Se joko menee tai tulee (lujaa...)

Kii on saanut olla ilman kohtauksia jo kolme viikkoa, mutta mitä lähemmäs kuukauden rajapyykki käy, sitä inhottavammalta tuntuu. "Aluksi kohtauksia oli kuukauden välein..." Tuntuu, että olisin lukenut tuon lauseen sata kertaa eri yhteyksistä, joissa epilepsiakoirien omistajat kertovat koiristaan. Mutta ei auta kuin odottaa ja katsoa, mitä tapahtuu. Yllättää kyllä, koko epilepsiajupakka on saanut meillä vain treeni-innon nousemaan huippuunsa. Tilasin Kiille nettikaupasta uuden juuttipatukan ja itselleni koulutusliivin (oli muuten huippuhyvä ja kätevä, ei tartte enää olla sataa kättä ja kaikkien takkien taskut koirannameista tahmeina) ja muutenkin ollaan oltu ahkerina treenaamassa. Ehkä jopa pikkuisen paniikinomaisesti.
Nautin niin paljon Kiin ohjaamisesta ja opettamisesta. Jos meille se epilepsiatuomio lopullisesti napsahtaa, ja terveyden säilymisen takia Kii joutuu vakituiselle lääkitykselle, on päämäärätietoinen treenaus tämän koiran kanssa ohitse mennyttä elämää. Koska antidoping määrää meidät ulos kaikista kisoista, en ala kiusaamaan itseäni. Huvikseen on mukava harrastella, mutta kilpailuhenkiselle se ei ole riittävä motivaattori. Vaikka koira ei ole kilpailuväline vaan perheenjäsen, niin treenaus ei ole mitään ilman kisamahdollisuutta ja taitojen testausta. Ja koska Kiin tapauksessa koiran hankkimisen agenda oli nimenomaan saada palveluskoiraoikeudet omaava koira, jonka kanssa harrastaa ja kilpailla, niin tämä sairastuminen tuntuu jotenkin niin epäreilulta ja ironiselta.


Lumihangessa on aina kiva tarpoa.

Kiin tokotreenissä mennään vielä melko lailla vauvatasolla. Se osaa perusasiat hienosti, mutta ei siltä vielä voi vaatia kovinkaan paljon. Keskittymistä vaativat pätkät on lyhyitä eikä palkkaa tarvitse paljon odotella. Nyt olen tosin siirtynyt osin palkkauksessa patukan käyttöön, koska se osaa asiat jo sen verran hyvin, että tottelee, vaikka kierrokset hieman nousevatkin leikkipalkalla. Uusien opetus ja vanhojen kertaus suoritetaan edelleen välillä makupaloilla, mutta leikki tuo suorituksiin sitä vauhtia ja säpinää. Kiin tapauksessa kouluttaminen tuntuukin lähinnä siltä oikean mielentilan etsiskelyltä. Meneekö se ylikierroksille jos teen näin tai näin, mitä palkkaa käytetään milloinkin? Mutta se on oikeastaan kaikista hauskinta. Sama asia toistuu hevosten kanssa. Hyppään mieluummin tulisen ja nopean kuin varman ja vauhdikkaan selkään, puhumattakaan perässä vedettävästä kaakista. Omat koirani ovat kaikki olleet varsin taistelutahtoisia, ja melko helppoja siksi kouluttaa. Wanda on suorastaan maaninen pallojen ja keppien suhteen, tosin vaikeusastetta meidän parsonin koulutukseen tulee heikohkosta halusta miellyttää ja juurikin tuosta kiihtyvyydestä. Jos briardi on kiihtyvyydessä normaalin perhesedanin tasoa, niin parson menee helposti urheiluautojen kastiin. Eli vaikeampi hallittava, ja kaasu pakkaa hirttämään pohjaan...

Mutta siis edelleen meille kuuluu puolipilvistä ja matalaa yläpilveä, mutta välillä paistettakin. Eli epilepsiakohtauksia ei ole tullut, ja meillä on edelleen tavoitteena osallistua tottelevaisuuskisoihin ensimmäisen kerran jo loppukesästä. Intoa treenaukseen on tullut myös siitä, että kolmen briardin emäntä Minna U. muutti Sieppijärvelle, ja sieltä on myös luvassa tukea ja apua treenaukseen. Ja lisäksi tuon neidin sosialistamiseen muita koiria kohtaan.
Kiin koiratuttavuudet rajoittuvat aika lailla naapurin pystykorvauroksiin, joten sen koirasosiaalisuus ei ole päässyt oikein kunnolla kehittymään. Lisäksi dominoivana, epävarmana pentuna se tuumii, että parempi hyökätä ennenkuin tulee turpaan, ja nokittaa kaikkia heti kättelyssä. En ole oikein osannut suhtautua moiseen, koska omilla koirilla ei ole ollut vastaavia ongelmia. Olen ajatellut suurin piirtein, että koirat hoitakoot asian keskenään. Kiin kanssa pitää kuitenkin aina puuttua ja pistää pentu järjestykseen, jotta se olisi nätisti muiden seurassa. Koska Kii on niin suuri nartuksi ja kahdeksankuukauden ikäiseksi pennuksi, niin totta tosiaan unohtuu välillä, että se on vain pentu, jolle pitää opettaa ja näyttää, miten se maailma otetaan vastaan (ilman sitä purukaluston käyttöä).



Kii nautti mäenlaskusta lasten kanssa.
Mikä ettei, kun perässä saa juosta ja haukkua nii julmetusti.

*