Leirielämää

*
Viikonloppu leirielämää takana. Huh, huh! Olimme siis Muonion pelastuskoiraleirillä lauantain ja sunnuntain ja syvennyimme haun ja jäljestyksen maailmaan. Tosin meillä pelastuskoirailu ei välttämättä ollut se ensisijainen syy olla leirillä, sillä Kii suuntaa palveluskoirakokeisiin, ainakin aluksi. Mutta lajit ovat hyvin paljon samanlaiset, ja kuten kurssin toinen kouluttaja Allan "Allu" Aula kertoi, kyse on pohjimmiltaan siitä, haistaako koira ilma- vai maavainulla, kaikki muu on hienosäätöä.


Tottelevainen Kii.

Leiri meni Kiin kanssa kohtuullisesti. Jälkiharjoitukset pyllähtivät ihan takapuolelleen koiran rynniessä eteenpäin hullun lailla, mutta haussa koiran energia oli hyvin paikallaan. Päätimmekin ottaa jäljessä hieman takapakkia, helpottaa harjoituksia reilusti ja edetä rauhallisesti. Haku nousee varmaan meillä harjoituksissakin nyt ykköslajiksi. Koira saa juosta ja mennä. Leirillä otettiin muutaman kerran ilmaisua haupallolla (pallo, jonka koira saa vain haukkumalla niin julmetusti). Haupallon olen sille opettanut oikeastaan vain haun ilmaisua silmällä pitäen. Ei ollut vaikeaa, Kiille haukkuminen on melko luontaista (joskus siitä on jopa hieman harmia).


Kii on turkkinsa alla oikeastaan aika siro ja laiha (!) koira.
Sitä vain on vaikea havaita.

Esineruudulla koira teki parastaan ja toi tavarat ruudusta varmasti, kesti montaa tyhjää pistoakin väsymättä työskentelyyn. Viimeisenä tehtiin harjoitus, jossa esineet vietiin ruutuun koiran näkemättä (tosin helppoon paikkaan). Kii nosti molemmat esineet hienosti ja lähti pistolle innokkaasti, vaikka oli jo yhden tavaran tuonut. Tässä vaiheessa alkoi emännälle avartua, että ehkä kannattaa keskittyä siihen, mikä on nyt vilkkaalle koiralle luontaista.


Hoplaa! Estekoulutus on vielä hieman kesken,
mutta Kii hyppää innokkaasti.

Vielä Muoniossa olimme epävarmoja siitä, osallistummeko briardien erikoisnäyttelyn tottelevaisuuskisaan. Pian leirin jälkeen alkoi kirkastua, että emme. Kii on vielä niin vauva, että se häslää ja sählää, hyppii ja pomppii ja tuntuu, että en voi vielä siltä vaatia niin kurinalaista käytöstä kuin tokokisoissa pitäisi esittää. Lisäksi jännitysmomentin tuo ensimmäinen kiima, juoksu, jota ei edelleenkään ole kuulunut. Se voi sekoittaa nuorta koiraa entisestään.
Liikkeet tottelevaisuuskisan alokasluokkaan ovat valmiit, ainoastaan hypyssä on meillä vielä tehtävää. Kii tykkää hyppäämisestä, mutta ei vielä "vedä" esteelle. Kisoissa tulkitaan kaksoiskäskyksi, jos näytän esteen koiralle kädellä käskyn yhteydessä, ja sen Kii vielä tarvitsee hypätäkseen.
Mutta vaikka siis tokokisoihin ei vielä siis mennä, sen sijaan Kii ilmoitetaan erikoisnäyttelyssä kehään junioriluokkaan. Pakko sentään se on tehdä, kun kuitenkin sinne asti mennään. Minna U. lupasi vielä esittää komistuksen, niin eiköhän siitä ihan kiva reissu sulkeudu. Itse olen ylpeä varsin näyttävästä koirastani, ja semmoista koiraa on aina myös kiva viedä näyttelyyn.


Kii hakuharjoituksissa. Sinne se ukko meni!


Siellä se ukko (Allan Aula) oli, ja minun pallon kanssa!!!
Hauhauhau!

Näistä upeista kuvista saan kiittää muoniolaista Maija Vinnikkaa. Loput Maijan peko-leiriltä ottamat kuvat (kaikki kuvat siis eivät ole täynnä yhtä briardipallukkaa) löytyvät tästä linkistä.
*

Netittömyys teettää

*
Dodii! Miltei kuukausi siinä meni, mutta nyt olen linjoilla taas. Ukkosen perhana hajoitti koneen ja hankaloitti huomattavasti kaikkien asioiden hoitoa, siinä sivussa myös blogin päivitystä. Tähänkään päivitykseen ei nyt kuvia tule. Pitää ensin varmistaa, että tämä uusi kone "juttelee" nätisti tuon ulkoisen kovalevyni kanssa. Muutamille koirakuville jouduin sanomaan hyvästit, kun niitä ei saatu raavittua koneen levystä irti, mutta onneksi (näin kannattaa siis toimia) suurin osa kuvista oli koneen ulkopuolella ukkoselta ja viruksilta suojassa.
Huomasin, että pidän yhteyttä ihmisiin yllättävänkin paljon netin kautta. Kun nettiä ei kuukauteen näkynyt, niin ei oikein tiennyt missä mennään ja kenen kanssa. Vähän ulkona koko ajan siis, kaikesta. Koirahommat on nettiytyneet vauhdilla, jopa raivostuttavuuteen asti. Ilmoittauduin tässä muutama viikko sitten Länsi-rajan kennelkerhon pelastuskoirakurssille. Allan Aula oli tulossa opettamaan, ja totta kai minä olin innolla menossa mukaan. Maanantai-iltana lähdin ajelemaan Pelloon koirulin kanssa dumpattuani lapset mummolaan yöreissulle. Rohki-hallilla oli epäilyttävän hiljaista. Ajattelin, että niillä on varmaan teoriaa hetken alussa ja mietin, missä se voisi olla. Soiteltuani aikani sain kuulla, että kurssi oli peruttu. Suu loksahti auki tyrmistyksestä. Eihän tämä voi olla totta!!! Mutta kyllä se oli.
Kyllä siitä nettisivuilla ilmoitettiin, oli kurssin yhteyshenkilön selitys. Jassoo. Kun nettiä ei kotona ollut, niin en paljon työaikana viitsi yhdistysten sivuja plärätä. Itse kun kuulun aika moneen koirayhdistykseenkin. Tosin en usko, että olisin tietoa saanut vaikka netti olisikin ollut koko ajan käytettävissä. Kurkkaan yhdistysten sivuille kun muistan, enkä naapurikunnan yhdistyksen sivuilla vieraile kovinkaan usein. Tiedon kurssistakin sain sähköpostitse Muoniosta, jonka jälkeen kävin kyllä netissä tsekkaamassa kurssin tiedot.
Mutta siis tähän on menty. Ennenkuin poistuin erittäin tuohtuneena paikalta, sinne saapui toinen harrastaja, joka sai myös pettyä. Kaksi viidestä osallistujasta ei ollut saanut tietoa, että kurssi oli peruttu liian vähäisen osanottajamäärän vuoksi alle viikkoa ennen kuin pari päivää kestävän kurssin piti alkaa. Jos nimi kerran kysytään osallistujilta, niin voi varmaan sen vaivan nähdä, että heittää edes tekstiviestin kurssin peruuntumisesta. Kun on joka toinen viikko yksinhuoltaja miehen työn vuoksi, ei todellakaan varaa lastenvahtia tai ajan 200 kilometriä huvikseen. Äh, vieläkin suututtaa.
Ainoa, mikä piristää mieltä on se, että Muonion pelastuskoiraleiri lähestyy, ja sitä ei tulla perumaan. Osanottajia on jo nyt tarpeeksi, tosin muutama paikka löytyy vielä. Me olemme Kiin kanssa siellä ihan varmasti aamusta iltaan asti. Ja mikä parasta, Kii oppi keppi-ilmaisun jäljellä ihan vasta. Muutaman kerran leikitin sitä kepeillä, niin heti se huomasi, että nämä kepit ne täällä jäljellä piti löytää. Hyvä tyttö! Oltiin myös Minnan kanssa metsässä harjoittelemassa ja oli kyllä hienoa seurata, miten Rasta ajoi metsässä hienon jäljen ja nosti kaikki kepit tai kun Salli haki esineet metsästä tuosta vaan. Perässä tullaan. :)
*

Ja kakka haisee vaan...

Naapurissa käännettiin peltoa ja ajettiin sinne lantaa. Kii on innoissaan. Pitikin mennä se pesemään, höh! Se haisee suunnattoman pahalle jatkuvasti ja myös syö kikkareita aina kun pääsee livahtamaan pellolle. Eilen illalla onneksi traktori kävi sitä onneksi vähän levittämässä pitkin ja poikin peltoa, joten eiköhän se tästä hellitä.
Hajuista puheen ollen pari kertaa on päästy maastoon jälkihommiin. Ensimmäisenä tein yhden ihan lyhyen jäljen lähiruohikkoon. Puin koirulille koko arsenaalin: jälkivaljaat ja pk-valjaat. Kii ei oikein tykännyt, teutaroi ja reuhtoi pukimissaan. Jäljellä lähti junan lailla puksuttamaan (se muisti!!! :)) ja palkaksi jätetty ruokakuppi löytyi pian. Seuraavan aika paljon pidemmän jäljen tein metsään. Tällä kertaa koira hyväksyi nyt pukimet mukisematta ja oikein riehaantui jälkivaljaista. Eipä mennyt kauan, että se hoksasi, mitä niitten valjaitten kanssa tehdään. Metsässä mentiin myös puksuttaen ja koira oli yli-innokas ja sen vuoksi hieman välillä pyörähti jäljellä. Loppu meni paremmin, mutta koira jätti paljon makupaloja syömättä välillä, kun se oli niin tohkeissaan. Ruokakuppi löytyi taas, mutta aloin miettimään, onko kuppi nyt liian hyvä palkka. Alkaako Kii liian hätäiseksi ja missaa jatkossa kepitkin, kun odotettavissa oleva palkka (ruoka) on niin vastustamaton.
Lisää oppia on luvassa alkuviikkona. Allan Aula tulee vetämään parin illan kestävän pelastuskoirakurssin Pelloon ja me (luonnollisesti) menemme sinne. Sieltä saa varmaan lisää vinkkejä jäljen ja keppienkin opetukseen.
Nyt jännittää, että uskallanko ilmoittaa koiraa vielä kisoihin. Tuntuu, että liikkeet on melko raakileita, tai siis oikeastaan jännittää vaan niin perhanasti. Jotenkin haluaisi koiran saada pomminvarmaksi, ennen kisoja, lisäksi Kiin ensimmäinen juoksu on vielä tulematta ja se voi tuoda lisää jännitysmomentteja. Saas ny nähä, mitä tehdään. Jos lupais, että kisoissa ollaan vielä tämän vuoden aikana, niin ei tarttis valehdella. ;)

Nyt on palattu ja koira puunattu

Niinhan siinä sitten kävi, että päivytystauko venyi odotettua pidemmäksi. Siihen on syynä laiskuus ja turkasen salama, joka armollisesti lopetti modeemin elämän ja sammutti kannettavan näytön. Päivittele siinä sitten.
Kii oli, siis kun takaisin tulin, ihan julmetussa takussa. Kahdessa ja puolessa viikossa koira oli vetänyt turkkinsa niin hirveeseen solmuun, että sen selvittelyssä meni useampia päiviä. Eilen vielä kävin koko rakin läpi ja yhä edelleen niitä sutteja siitä löytyy. Onneksi ollaan jo ihan selvillä vesillä. Niille joille turkkihirviön hoito ei ole tuttua voin kertoa, että aikuinen briardi ei mene niin herkästi takkuun. Turkki vaatii oman huomionsa, mutta jatkuvaa puunausta pysyäkseen suurin piirtein ojennuksessa. Meillä turkinhoidon tekee vaativaksi nyt jo melko pitkäksi venähtänyt pehmeä pentukarva ja samaan aikaan sijoittuva kevät, joka irroittelee pohjavilloja mukaviksi suteiksi. Sain lisäksi hyvän neuvon: Pese se koira. Kappas, kun en itse tajunnut. Kii ei ole vielä kertaakaan käynyt kunnon pesulla. En ole kehdannut pestä, koska se ei ole ollut varsinaisesti kunnolla likainenkaan. Ja kyllä se helpotti, ainakin vähän.


Apuaaa!!! Eläintensuojelun paikka.

Kiin pesuoperaatio sujui pääosin hyvässä konsensuksessa. Mitä nyt hieman tuli paljaaseen ihoon naarmuja, kun koira pyrki pesuhuoneesta karkaamaan kynsin, ei onneksi sentään hampain. Olin tietenkin itse varautunut peseytymään heti perään. Hippitukkia ennenkin pesseenä on hyvässä muistissa se, että pesun jälkeen on omistaja vähintäänkin yhtä märkä kuin koira, mutta ei välttämättä yhtä puhdas. Kii sai kirmailla kevätauringossa itsensä kuivaksi ja tulipas siitä sitten kiiltävä ja kaunis koira pesu- ja kampausoperaatioitten jälkeen. Kyllä tuon kanssa kehtaa liikkua. En malta odottaa, että turkki kasvaa täyteen mittaan, ja heittää takkuamasta.

Pitkähkö tauko tokotouhuissa näkyi hyperaktiivisena koiranrietaleena, joka säntäilee ja tekee kaiken salamannopeasti. Oli niin kiva taas alkaa treenaamaan, kun koira on enemmän kuin vastaanottavainen. Kii oikein kerjää käskyjä. Hyppyjä on uskallettu nyt myös hieman aloitella. Itse on hypervarovaisesti ollut hypyttämättä koiraa, ennenkuin sillä alkaa olla luusto valmiina. Pelkään kovasti loukkaantumista tai dysplasiaa. Nyt kuitenkin otettiin pari kertaa metsätiellä autolla kulkemisen estävä "ristikko". Mietin, että mitenköhän hyppy onnistuu paino suussa, pienin kapula on pk-kisoissa 650 grammaa, kun Kii jo näytti, että kyllä onnistuu. Takaisin tullessa se oli napannut mukaansa halon (paino toista kiloa) ja hyppäsi hyvin näppärästi esteen ihan oma-aloitteisesti. Koira on siis alkanut viime aikoina lukea ajatuksiakin.

Aikamoista hoitoa

*
Hoitopaikka. Siis koiranhoitopaikka. Hyvä hoitopaikka ja tutut hoitajat tai talonvahdit ovat kullanarvoisia. Koiraperheen matka tyssää siihen, jos koirille ei löydy paikkaa tai hoitajaa. Kiin myötä meidän perheemme on löytänyt siitä asiasta aivan uusia ulottuvuuksia. Kii ei ole helppo koira, eikä sitä voi jättää minne tahansa, kenen tahansa hoiviin. Joku voi tähän huomauttaa, ettei mitään koiraa voi jättää minne tahansa. Kyllä voi, Wandan voi jättää ihan minne tahansa (siis perusolettamuksena tietenkin se, että koiraa hoidetaan hyvin). Se on niin pieni ja suloinen ja tottelevainen ja vaaraton ja luotettava. Se nauttii täysin rinnoin huomiosta ja osaa mennä sohvalle (vaikkei kotona saa), tulla syliin ja tuijottaa kosteilla koiransilmillään ruokailevia ihmisiä. Kaikki tämä niin nätisti ja pienieleisesti, ettei koirasta ole pienintäkään vaivaa.

Kii puolestaan myös osaa tulla syliin (kaikki sen 35 kiloa), eikä tyydy vain tuijottelemaan ruokailevia vaan osallistuu ruokailuun omin luvin, pelottaa ihmisiä häsläämisellään ja hyppimisellään ( tämä on tosiaan karsinnassa, kuten edellisestä blogimerkinnästä jotkut ovat varmaan lukeneet) ja saattaa jopa murista vieraalle ihmiselle, jos tilanne ei sitä miellytä. Olen joutunut vähän tarkkailemaan uusia potentiaalisia hoitopaikkoja pikkubriardille koska ne, joihin Wandan voi viedä, eivät selviäisi välttämättä Kiin kanssa, puhumattakaan siitä, että he eivät myös halua karvareuhkaa heille meuhkaamaan. Koollakin on merkitystä. Mitä isompi koira, oli miten lempeä hyvänsä, sen vaikempi löytää hoitopaikka.

Hoitopaikka-ajatukset johtuvat siitä, että olen itse lähdössä kahden viikon koulutukseen Ruotsiin ja aluksi oli ajatus, ettei kotiin jäisi ketään muutamaksi päiväksi (paitsi kissa todennäköisesti ulos, kun on jo niin lämmin ilma, ruokakuppinsa ja pikkukoppinsa kera). Ei siitä oikein tullut mitään, koska Kii osoittautui hieman vaikeaksi sijoittaa. Mietin jo, että pitää ottaa tavaksi laittaa se eläinhoitolaan, jossa toimii myös Kolarin löytöeläinpaikka. Tottuisi siihen paikkaan. Siellä ei koiria pelätä ja osaavat varmasti pitää tämmöisen hurjimuksenkin kurissa.
Loppujen lopuksi järjestimme niin, että muu perhe pysyy kotona minun reissuni ajan. Saa nähdä miten Kii reagoi siihen, että pääemäntä poistuu takavasemmalle niin pitkäksi aikaa. On ainakin innoissaan, kun tulen kotiin, mutta hyppii varmaan seinille kävelylenkkien puutteessa.

Ruotsiin meno on muuten koirien kanssa hieman hankalaa. Meillä ei ole vielä koirille vientilupaa, mutta tarkoitus on semmoinen molemmille hommata, ettei tarvitse aina sitten miettiä, ketä on autossa, kun kurvaa Lahden kaupalle Kaunisjokisuuhun. Ja Pajalassa on kaiken lisäksi kiva eläinkauppakin.
Täällä kaikki eivät aina oikein muista tuota rajaa, tai ainakaan sitä, mitä määrätään koiran viemisestä sen yli. Todistin muutama vuosi sitten, kun kaksi ala-asteikäistä tyttöä taluttivat irlanninsetterin pokkana vaan kylmien raja-asemien ohi Ica Lahtikseen Ruotsiin. Taisin siitä heille huomauttaa, ja olivat varmaan aika pöllämystyneitä. Miten he olisivat sen voineet edes tietää, kun itsekään ei sitä aina muista. Raja kun on täällä vain joki, joka virtaa yhteisessä Meänmaassa.
Mutta jos he olisivat jääneet kiinni, niin rajamiehen hyväntahtoisuudesta olisi ollut kiinni, olisiko koira saanut karanteenin vai ei. En ole itse huomannut tiukkapipoista suhtautumista vahinkoylityksiin, mutta aina on riski. Edellinen koirani, partis Viivi lähti kerran poron perään, päätyi Ruotsiin ja ystävälliset ohikulkijat veivät sen Pajalan poliisiasemalle. Siellä se oli istunut putkassa, ja poliisit olivat syöttäneet sille falukorvia. Kun koiran olinpaikka selvisi, se luovutettiin ystävällisessä hengessä eleettömästi rajan yli kotimaahan.

Tämän koulutusreissun ansiosta myös blogiin tulee pieni tauko. En ole vakuuttunut, että pystyn sitä naapurimaasta päivittämään, koska en tiedä pääsenkö missään internettiä käyttämään, ainakaan niin kauan, kuin blogin päivittäminen veisi.

Joten tjenare vaan!
*

Jo kaksi kuukautta

*
Piti oikein katsoa aiemmista blogimerkinnöistä koska se tapahtui, nimittäin se epilepsiakohtaus. Siitä on nyt aika lailla kaksi kuukautta. Tässä vaiheessa en ole vielä lakannut pelkäämästä kohtauksien uusimista, mutta olen alkanut miettiä tulevaakin.
Mitä jos uusia kohtauksia ei tule? Missä vaiheessa epilepsiaepäily muuttuu joksikin muuksi. Epilepsia määritellään käsittääkseni koiralla nimenomaan kohtauksten toistuvuuden perusteella. Jos kohtauksia tulee, koiralla on epilepsia. Mitä jos tulee vain yksi, mitä sitten? Voiko jokin muu aiheuttaa epilepsia-kohtauksen, ei siis samantyyppistä vaan nimenomaan epilepsiakohtauksen. Missä vaiheessa koira voidaan vapauttaa epilepsiaepäilystä? Niin paljon kysymyksiä, että päätä huimaa.


Empiirisen tutkimuksen mukaan vasta harjattu koira pysyy napapiirin yläpuolella huhtikuussa kauniina vain kolmen minuutin ajan...

Olen pyrkinyt Kiitä nyt opettamaan vierasystävällisemmäksi koiraksi. Se on niin innokas ja suuri ja karvainen, että vähemmän koiria tuntevat pelkäävät sitä vaistomaisesti, enkä yhtään ihmettele. Lisäksi Kii on innolla ja voimalla aina vastassa ihmisiä eteisessä. Nyt olen saanut hyppimisen karsittua suurin piirtein, mutta kyllä se saisi edelleen rauhoittua. Pitää toivoa, että järkeä ja malttia tulee päähän iän myötä.
Maltista tulikin mieleen, että tänään mentiin ensimmäistä kertaa yli minuutin paikallaoloharjoitus. Jihuu! Siis toki täysin häiriötön harjoitus, mutta silti. Palveluskoiralehdestä opin (hyvä lehti muuten, kantsii tilata), että korkeaviettinen koira kannattaa palkita vaikka vain rauhallisilla kehuilla, ettei se kasvata itsekseen virettä paikalla maatessaan ja patukkapalkkaa odotellessaan. Meillä makupalat on siihen tarkoitukseen pop.


Parta kasvaa vauhdilla.

Tänään harjoiteltiin myös 90 asteen käännöksiä vasempaan. Siis ongelmana on, että koira ei innoissaan tajua, mihinkä suuntaan mennään, edistää aavistuksen ja joko a) minä kompastun siihen, kun se jää eteen käännöksessä tai b) Kii kiertää minut salamannopeasti kellonsuuntaan, kun luulee, että tehdään täyskäännös.
Salamannopeita seisomisia ja maahanmenoja treenattiin myös tänään. Olin huomaavini, että maahanmeno hieman nopeutui klikkerin käytöstä harjoittelussa. Voi olla, että otetaan sitä noihin liikkeisiin mukaan, vaikka inhoankin sitä, että kädet ei tunnu riittävän, kun yhdessä on klikkeri, toinen syöttää makupaloja ja kolmas handlaa hihnaa...
Hieman huolettaa se este. Siis tokoeste, jota ei ole juuri harjoiteltu. Oma asenne nykyiseen esteen suoritustapaan on vähän hukassa. Aiemmin este suoritettiin seuraamisen ohessa. Koira seurasi, hyppäsi, seurasi taas ja liike päättyi perusasentoon. Helppoa oli se.
Nyt koiran pitää sen sijaan hypätä este itsenäisesti käskystä ja jäädä käskystä SEISOMAAN esteen toiselle puolelle. Henkilökohtaisesti minusta tämä hyppy on vaikeampi kuin avoimen luokan hyppy, jossa koiran pitää istua esteen toiselle puolelle ja hypätä takaisin. Lisäksi ärsyttää tuo vapaa muoto. Eli koira voi olla vaikka miten vinksallaan esteen toisella puolella, kunhan seisoo ja ohjaaja kävelee sitten sen viereen ja käskee istumaan perusasentoon, joka on semmoisen seisomisen jälkeen tietysti myös vino. Missä on tokon kuri ja järjestys? Jumalauta! Ennen oli kunnollista...

Ps. Päivityksenä edelliseen merkintään. Keksin hyvän konstin niitä isompia keppejä vastaan. Ihme, kun en aiemmin hoksannut tehdä näin.
Siis tilannehan on nyt ihan kauhea, kun keppejä paljastuu harvennusmetsästä yhä lisää ja lisää ja lisää. Kii kantaa koko ajan jotain. No, ei se haittaa, mutta ne isot, joihin hevonen loukkaa itsensä, haittaavat. Kun ei kehtaa koko ajan vahtia koiraa, ettei se jätä niitä keskelle tietä.
Meillä on opeteltu jätä-komentoa vaihtelevalla menestyksellä juuri näitä keppejä varten. Näin se toimii. Otan sen valtavan puun kuin hidastetussa filmissä, kunhan ensin olen karjaissut eläimet irti siitä. Nostan sen, edelleen kuin hidastetussa filmissä, tien reunaan varovasti ja painan syvälle lumeen. Sanon Kiille kun se yrittää sitä ottaa jämäkästi: EI, JÄTÄ! Juhuu, se tepsii!
*

Kepitetty koira

*

Tästä se lähtee, hyvä ote ja hirvee murina.

Olen tehnyt virheen. Se oli täysin minun omaa syytäni ja tunnustan sen ilomielin. Aiemmin kävimme lenkillä, ja koirat juoksivat nuuskien paikasta toiseen. Mutta sitten nappasin kepin maasta ja heitin sen. Muuta ei tarvittu. Nyt sen karvakasan mielessä ei lenkillä muuta liiku kuin kepit, kepit ja kepit. Näin keväällä tarjonta on varsin runsasta muutenkin, vaikkei lenkkimetsäämme olisi juuri sopivasti viime syksynä harvennettukaan. Toivon, että ylenmääräinen tarjonta kesällä lopettaa tämän ylimääräisen innon keppien kanniskelua kohtaa.


Hiiop! Irti on.

Kiin mielestä kepit ovat siis aivan huikean hauskoja. Se leikkii Parsonin kalastusta, eli kieputtaa kepin päässää hurjana ärisevää pikkuterrieriä ja mamman kamppausta eli juoksee tolkutonta vauhtia puunlatva suussaan ohi, niin että jalat lähtevät alta. Wanda härnää Kiitä juuri sen verran, että saa lenkkeillä rauhassa, kun Kii pomppii hangessa keppinsä kanssa ihan fiiliksissä ja luulee (onneton) että kaikki kadehtivat häneltä sitä karahkaa.
Ja on se villi juttu, että mitä suurempi keppi, sen suurempi into ja raivo sen kaivamiseksi ja kiskomiseksi hangesta. Yhdellä kerralla (tästä kuvia todisteena) Kii kiskoi pitkään pystyssä kaluamansa koivunrangan (pituus noin kaksi metriä, paino varmaan monta kiloa) ja raahasi sitä ympäriinsä. Näin isojen kepakoiden huvi on siinä, että ne pitää heittää hankeen pois tieltä, koska tietä pitkin ajetaan myös autolla ja hevosella varsin useasti. No, kun koiran kepin heittää metsään, se haetaan sieltä tietenkin heti pois. Tässä kohtaa on helppo käsittää keppeihin liittyvä problematiikka.


Jaksaa, jaksaa...

Wandalla on vähän vanhan koiran viisautta, vaikka on sekin välillä vähän sekopäänä niitten keppien suhteen. Esimerkiksi jos keppi pysyy minun kädessäni kymmentä sekuntia pidempään, niin alkaa taukoamaton vinkuminen, joka kiihtyy haukkumiseksi ja viimein suoraksi ullaamiseksi ja huudoksi. Toisaalta Wanda osaa käyttää nuorempaa Kiitä häikäilemättä hyväkseen. Tällä viikolla hermostuin taas yhteen karahkaan ja heitin sen niin pitkälle kuin pippuri kasvaa (siis metrin korkeaan hankeen). Koirat innokkaina lähtivät hakemaan, mutta Kii väsyi pian hangessa kahlailuun, kun se hippi ei tietenkään koskaan näe, minne kepit lentävät. Wanda siis meni kepin luo, nosti sitä lumihangesta sen verran, että Kiillä sytytti ja jätti sitten raskaan karahkan hangesta raahaamisen innostuneen briardin huoleksi.
Meillä on pihalla monta suurta karahkaa, jotka koirarukka on kantanut kotipihaan asti. Mies yhdessä vaiheessa ehdottikin, että senhän voisi opettaa hakemaan irtokeppejä metsästä ihan itsekseen. Muutama reissu päivittäin lähimetsään, niin olis taas talveksi polttopuita.


"Mutta äippä, älä ny viitti niuhottaa,
eksää voi vetää tätä mun kaa?"
*