Kepitetty koira

*

Tästä se lähtee, hyvä ote ja hirvee murina.

Olen tehnyt virheen. Se oli täysin minun omaa syytäni ja tunnustan sen ilomielin. Aiemmin kävimme lenkillä, ja koirat juoksivat nuuskien paikasta toiseen. Mutta sitten nappasin kepin maasta ja heitin sen. Muuta ei tarvittu. Nyt sen karvakasan mielessä ei lenkillä muuta liiku kuin kepit, kepit ja kepit. Näin keväällä tarjonta on varsin runsasta muutenkin, vaikkei lenkkimetsäämme olisi juuri sopivasti viime syksynä harvennettukaan. Toivon, että ylenmääräinen tarjonta kesällä lopettaa tämän ylimääräisen innon keppien kanniskelua kohtaa.


Hiiop! Irti on.

Kiin mielestä kepit ovat siis aivan huikean hauskoja. Se leikkii Parsonin kalastusta, eli kieputtaa kepin päässää hurjana ärisevää pikkuterrieriä ja mamman kamppausta eli juoksee tolkutonta vauhtia puunlatva suussaan ohi, niin että jalat lähtevät alta. Wanda härnää Kiitä juuri sen verran, että saa lenkkeillä rauhassa, kun Kii pomppii hangessa keppinsä kanssa ihan fiiliksissä ja luulee (onneton) että kaikki kadehtivat häneltä sitä karahkaa.
Ja on se villi juttu, että mitä suurempi keppi, sen suurempi into ja raivo sen kaivamiseksi ja kiskomiseksi hangesta. Yhdellä kerralla (tästä kuvia todisteena) Kii kiskoi pitkään pystyssä kaluamansa koivunrangan (pituus noin kaksi metriä, paino varmaan monta kiloa) ja raahasi sitä ympäriinsä. Näin isojen kepakoiden huvi on siinä, että ne pitää heittää hankeen pois tieltä, koska tietä pitkin ajetaan myös autolla ja hevosella varsin useasti. No, kun koiran kepin heittää metsään, se haetaan sieltä tietenkin heti pois. Tässä kohtaa on helppo käsittää keppeihin liittyvä problematiikka.


Jaksaa, jaksaa...

Wandalla on vähän vanhan koiran viisautta, vaikka on sekin välillä vähän sekopäänä niitten keppien suhteen. Esimerkiksi jos keppi pysyy minun kädessäni kymmentä sekuntia pidempään, niin alkaa taukoamaton vinkuminen, joka kiihtyy haukkumiseksi ja viimein suoraksi ullaamiseksi ja huudoksi. Toisaalta Wanda osaa käyttää nuorempaa Kiitä häikäilemättä hyväkseen. Tällä viikolla hermostuin taas yhteen karahkaan ja heitin sen niin pitkälle kuin pippuri kasvaa (siis metrin korkeaan hankeen). Koirat innokkaina lähtivät hakemaan, mutta Kii väsyi pian hangessa kahlailuun, kun se hippi ei tietenkään koskaan näe, minne kepit lentävät. Wanda siis meni kepin luo, nosti sitä lumihangesta sen verran, että Kiillä sytytti ja jätti sitten raskaan karahkan hangesta raahaamisen innostuneen briardin huoleksi.
Meillä on pihalla monta suurta karahkaa, jotka koirarukka on kantanut kotipihaan asti. Mies yhdessä vaiheessa ehdottikin, että senhän voisi opettaa hakemaan irtokeppejä metsästä ihan itsekseen. Muutama reissu päivittäin lähimetsään, niin olis taas talveksi polttopuita.


"Mutta äippä, älä ny viitti niuhottaa,
eksää voi vetää tätä mun kaa?"
*