Aikamoista hoitoa

*
Hoitopaikka. Siis koiranhoitopaikka. Hyvä hoitopaikka ja tutut hoitajat tai talonvahdit ovat kullanarvoisia. Koiraperheen matka tyssää siihen, jos koirille ei löydy paikkaa tai hoitajaa. Kiin myötä meidän perheemme on löytänyt siitä asiasta aivan uusia ulottuvuuksia. Kii ei ole helppo koira, eikä sitä voi jättää minne tahansa, kenen tahansa hoiviin. Joku voi tähän huomauttaa, ettei mitään koiraa voi jättää minne tahansa. Kyllä voi, Wandan voi jättää ihan minne tahansa (siis perusolettamuksena tietenkin se, että koiraa hoidetaan hyvin). Se on niin pieni ja suloinen ja tottelevainen ja vaaraton ja luotettava. Se nauttii täysin rinnoin huomiosta ja osaa mennä sohvalle (vaikkei kotona saa), tulla syliin ja tuijottaa kosteilla koiransilmillään ruokailevia ihmisiä. Kaikki tämä niin nätisti ja pienieleisesti, ettei koirasta ole pienintäkään vaivaa.

Kii puolestaan myös osaa tulla syliin (kaikki sen 35 kiloa), eikä tyydy vain tuijottelemaan ruokailevia vaan osallistuu ruokailuun omin luvin, pelottaa ihmisiä häsläämisellään ja hyppimisellään ( tämä on tosiaan karsinnassa, kuten edellisestä blogimerkinnästä jotkut ovat varmaan lukeneet) ja saattaa jopa murista vieraalle ihmiselle, jos tilanne ei sitä miellytä. Olen joutunut vähän tarkkailemaan uusia potentiaalisia hoitopaikkoja pikkubriardille koska ne, joihin Wandan voi viedä, eivät selviäisi välttämättä Kiin kanssa, puhumattakaan siitä, että he eivät myös halua karvareuhkaa heille meuhkaamaan. Koollakin on merkitystä. Mitä isompi koira, oli miten lempeä hyvänsä, sen vaikempi löytää hoitopaikka.

Hoitopaikka-ajatukset johtuvat siitä, että olen itse lähdössä kahden viikon koulutukseen Ruotsiin ja aluksi oli ajatus, ettei kotiin jäisi ketään muutamaksi päiväksi (paitsi kissa todennäköisesti ulos, kun on jo niin lämmin ilma, ruokakuppinsa ja pikkukoppinsa kera). Ei siitä oikein tullut mitään, koska Kii osoittautui hieman vaikeaksi sijoittaa. Mietin jo, että pitää ottaa tavaksi laittaa se eläinhoitolaan, jossa toimii myös Kolarin löytöeläinpaikka. Tottuisi siihen paikkaan. Siellä ei koiria pelätä ja osaavat varmasti pitää tämmöisen hurjimuksenkin kurissa.
Loppujen lopuksi järjestimme niin, että muu perhe pysyy kotona minun reissuni ajan. Saa nähdä miten Kii reagoi siihen, että pääemäntä poistuu takavasemmalle niin pitkäksi aikaa. On ainakin innoissaan, kun tulen kotiin, mutta hyppii varmaan seinille kävelylenkkien puutteessa.

Ruotsiin meno on muuten koirien kanssa hieman hankalaa. Meillä ei ole vielä koirille vientilupaa, mutta tarkoitus on semmoinen molemmille hommata, ettei tarvitse aina sitten miettiä, ketä on autossa, kun kurvaa Lahden kaupalle Kaunisjokisuuhun. Ja Pajalassa on kaiken lisäksi kiva eläinkauppakin.
Täällä kaikki eivät aina oikein muista tuota rajaa, tai ainakaan sitä, mitä määrätään koiran viemisestä sen yli. Todistin muutama vuosi sitten, kun kaksi ala-asteikäistä tyttöä taluttivat irlanninsetterin pokkana vaan kylmien raja-asemien ohi Ica Lahtikseen Ruotsiin. Taisin siitä heille huomauttaa, ja olivat varmaan aika pöllämystyneitä. Miten he olisivat sen voineet edes tietää, kun itsekään ei sitä aina muista. Raja kun on täällä vain joki, joka virtaa yhteisessä Meänmaassa.
Mutta jos he olisivat jääneet kiinni, niin rajamiehen hyväntahtoisuudesta olisi ollut kiinni, olisiko koira saanut karanteenin vai ei. En ole itse huomannut tiukkapipoista suhtautumista vahinkoylityksiin, mutta aina on riski. Edellinen koirani, partis Viivi lähti kerran poron perään, päätyi Ruotsiin ja ystävälliset ohikulkijat veivät sen Pajalan poliisiasemalle. Siellä se oli istunut putkassa, ja poliisit olivat syöttäneet sille falukorvia. Kun koiran olinpaikka selvisi, se luovutettiin ystävällisessä hengessä eleettömästi rajan yli kotimaahan.

Tämän koulutusreissun ansiosta myös blogiin tulee pieni tauko. En ole vakuuttunut, että pystyn sitä naapurimaasta päivittämään, koska en tiedä pääsenkö missään internettiä käyttämään, ainakaan niin kauan, kuin blogin päivittäminen veisi.

Joten tjenare vaan!
*