tiistai 10. helmikuuta 2009

Tappelu

*
Kii puri Wandaa. Minun seitsemän kuukauden ikäinen briardinpentuni pisti kahdeksanvuoden ikäistä pikkuparsonia oikein urakalla matalaksi. Eikä Wanda ollut ollenkaan syytön osapuoli.
Kaikki alkoi ilmapallosta. Se lensi, ja näin oikeasta silmänurkastani molempien koirien tavoittelevan palloa ahnaasti. Sitten räjähti. Meteli oli hirmuinen, kun ne hyökkäsivät toistensa kimppuun. Tämä ei tullut yllätyksenä, ehei. Koirat ovat aiemminkin ottaneet yhteen, mutta vain rähjäten ja näykkien. Tästä rähäkästä kuuli heti, että nyt on tosi kyseessä.
Minä säntäsin väliin, ja sain heti briardinpureman käteen. Kannattaa ottaa opiksi. Tappelun tuoksinassa koirat purevat sitä, mitä eteen sattuu, joten ei kannata mennä väliin. Minä olin huolissani Wandasta. Mahtaako se säilyä hengissä mokomassa löylytyksessä. Lopulta sain Kiin kiskottua irti tilanteesta takapäästä vetäen (huom! tämä on oikea toimintatapa, jos vesiämpäriä ei satu lähellä olemaan)


Älä pelkää, sehän on vasta pentu...

Kii ulos ja vahinkojen tarkistus. Ei tullut mieleenkään, että haavoja voisi Kiissä olla, kuten ei ollutkaan. Wandan laita ei ollut aivan yhtä hyvin. Vasemmasta etujalassa oli kaksi muutaman sentin viiltohaavaa, toinen varpaiden yläpuolella (jänne näkyi, onneksi oli ehjä) ja toinen sitä samalla kohtaa toisella puolella tassua. Kaulasta karva oli hiertynyt pois ja siellä oli pitkä punoittava naarmu kurkun puolella. Olin varma, ettei tassun päällipuolen haava ainakaan menisi itsekseen kiinni, koska se oli sen verran pitkä. Eläinlääkäripäivystys oli Ylitorniolla, ja vaikka seuraava päivä oli perjantai Kolarin eläinlääkäri oli lomalla ja lähin lekuri siis Pellossa. Siis näin tapahtuu joka kerta, kun eläin päättää tarvita lääketieteen apua. Onni onnettomuudessa, desifiointi ja tiukka sidos tepsivät ja haava oli kuin olikin mennyt kiinni yöllä, kun koira ei päässyt sitä nuolemaan. Haavat eivät edes tulehtuneet.


Kii ja suosikkiserkkutyttö.
Pentu osaa yllättäen varoa pientä kaatamasta.

Tämän jälkeen katsoin Kiitä uusin silmin. Tai siis sen hampaita. Mihin kaikkeen se noilla pystyykään. Huh huh! Koira on todella susi. Aloin miettimään, että mitä jos se keksii kokeilla samaa lapsiin. Kiihän on meidän poikien suuri suosikki ja innokas leikkitoveri. Pelko hälveni, kun huomasin, että sama koira se on kuin aiemminkin. Pojat saa vaikka maata sen päälle, eikä se sano mitään, lempeästi vaan leikittää. Mutta sitä ajatusta tälläiset tapahtumat vahvistavat, että koira on eläin. Sillä on vaistot ja käyttäytymismallit, jotka periytyvät sille ajalta, jolloin koira oli vielä susi. Koiraan, tai mihinkään muuhunkaan eläimeen ei koskaan voi luottaa sataprosenttisesti (just, ja ihan niinkuin ihmiseen sitten voisi ;)). Mutta mahtavia elukoita ne on, verrattomia ystäviä.


Silmätkin tällä on uskokaa tai älkää!

Ps. Parin päivän päästä ne uusivat rähäkkänsä. Nyt sain sen topattua heti alkuun karmaisevalla huudolla ja keittiöstä aseeksi nappaamallani leikkuulaudalla (huh, kuinka vaarallinen ase!). Onneksi pelkkä voimakas väliintulo katkaisi tappelun, koska en todellakaan tiedä, miten olisin voinut leikkuulautaa tilanteessa käyttää avuksi. Koiran kanveesiin lyöminen ei taida olla osa KivaTeamiläisten koulutusmetodeja...
*

2 kommenttia:

  1. Ho hoi tappelupukari! Pitäisköhän sinut 'palauttaa maanpinnalle'?? Milloinka treffattais, mulle käy ens sunnuntai tai nyt keskiviikkona (jolloin olen Kolarissa). piippaillaan!

    Terveisin, Hippijengi

    VastaaPoista
  2. Heh sitä pitää nokkimisjärjestystä selvitellä sehän on selvä. No Leikkuulauta on sinänsä lempeämpi ase kuin leikkuuveitti :o)) Ompa hienoa että kohtauksia ei ole tullu Kiille. Täällä on harmiteltu koko Muonion koirisjoukolla teijän tilannetta. Hengessä mukana eletään.
    T: Niina

    VastaaPoista

laskuri