Kun kaikelta putosi pohja

*
Epilepsia. Kiillä on epilepsia.

Torstai-iltana kuului romahdus. Kii hipsutteli luokseni yläkertaa kummallisen oloisena. Mitä ihmettä se on säikähtänyt oli ensimmäinen ajatus. Kii ei paljon mitään säikähtele, joten ihmettelin kyllä. Koira köyristi selkäänsä, tärisi ja laahasi takajalkojaan omituisesti, ei hitsi nyt on jotain vialla. Kello oli vähää vaille kahdeksan, kun soitin eläinlääkärille Ylitornioon. Kuvauksen perusteella eläinlääkäri uskoi, että koira on loukannut selkänsä. Minä ihmettelin, että miksi Kii, varsin terävä koira, ei reagoi kipuun ärisemällä, kun sitä joka paikasta tunnustelin. Se myöskin söi kun tarjosin, paniikissa tärisevä koira ei takuulla syö mitään. Tämä on jotain muuta. Kotiapteekista löytyi koirien kipulääkettä, sitä nassuun, ja koira lepoon. Mutta Kii ei halunnut levätä, se halusi ulos.

Seurasin koiraa eteisen ikkunasta. Yhtäkkiä se oli maassa, ikäänkuin piehtaroimassa. Nyt rupesivat varoituskellot soimaan ja lujaa. Juoksin ulos. Koira ähisi ja korisi veti itseään suoraksi ja koukkuun, kouristeli ja pyöri. Minä katsoin kauhuissani, huusin, itkin. Kii ei kuullut, se oli jossain muualla. Se kuolee kylmään lumeen, oli ensimmäinen ajatus. Se pitää saada sisälle lämpimään. En saanut hervotonta, jäykkää ja kouristelevaa koiraa nostettua. Itkin ja yritin.
Juoksin sisälle ja soitin äidilleni, että tulisi nopeasti lapsenvahdiksi, koska koira pitää viedä eläinlääkäriin heti. Hän oli sadan kilometrin päässä, mutta onneksi naapurin mies lupasi tulla hetkeksi valvomaan lapsia. Juoksin uudelleen ulos ja mietin, että oliko koira vielä elossa. Mitä ihmettä, koira oli herännyt henkiin! Se seisoi ulkona hiukan poissaolevana, mutta jaksoi tulla sisälle asti, kuin tuin sitä portaissa.

Soitin uudelleen eläinlääkärille. Epileptinen kohtaus. Älä säikähdä, niitä voi tulla lisää tänä iltana. Ja niitä todella tuli, neljännen kohtauksen jälkeen soitin jälleen eläinlääkärille. Miten tämä loppuu? Huomasin, että kohtaukset tulivat aina, kun koira kiihtyi jostain. Kii kiihtyy hyvin herkästi. Onneksi kotiapteekki auttoi jälleen. Edellisen paukkuaran koiran jäljiltä meillä oli diapamia, ja annoin sitä eläinlääkärin ohjeen mukaan Kiille. Lääke todennäköisesti pelasti koiran hengen, koska vielä ennen lääkettä se sai viidennen kohtauksensa. Sillä kerralla pystyin jo tarkkailemaan koiraa. Se kaatui sivulle ja jäykistyi suoraksi, pää vääntyi taakse, ilma purkaantui keuhkoista, sen jälkeen alkoivat vispaavat liikkeet etu- ja takajaloilla ja pyöriminen.

Hyvin klassiset epilepsian oireet, sain kuulla seuraavana päivän Pellon eläinlääkäri Pekka Salmiselta, Kolarin eläinlääkäri oli poissa, joten ajoimme Pelloon. Epilepsia todetaan erikoisella tavalla: sulkemalla kaikki muut kouristelun syyt pois. Kiiltä ei löytynyt mitään. Ei bakteereja, ei viruksia ja kaikki veriarvot olivat täysin normaalit. Hieman kohonnut kalium viittasi kilpirauhasongelmiin, mutta fosfori oli kuitenkin normaali. Tämänhetkinen diagnoosi: idiopaattinen epilepsia, joka on perinnöllinen. Oikeastaan ainoaksi elimelliseksi syyksi, joka voi kouristelua aiheuttaa jäi aivokasvain, vesipää ja aivovaurio muusta syystä. Ne pystyttäisiin pään magneettikuvauksella toteamaan, joka luonnollisesti onnistuu vain pääkaupunkiseudulla. Eli se tutkimus siirtyy hamaan tulevaisuuteen. Saimme lisää diapamia ja fenobarbitaalia, joista jälkimmäistä käytetään estämään kohtauksia. Epilepsiassa on vain sekin ikävä puoli, että vaikka lääke voi vähentää kohtauksia, mutta se tuhoaa myös pikkuhiljaa maksan. Siis suo siellä, vetelä täällä.

Ajatukset laukkaavat ympyrää. Kii hankittiin minulle harrastuskoiraksi, ehkä orastavan koirankasvatusajatuksen jatkoksi. Jälkimmäinen ei tule enää missään tapauksessa kysymykseen, tosin enemmän siitä on vahinkoa koiran maahantuoneelle Nooralle, kuin minulle, mutta harmittaa hänenkin puolestaan.
Jos Kiille joudutaan aloittamaan lääkitys, se katkaisee kaiken kilpailumielessä tapahtuvan harrastamisen Suomen Kennelliiton anti-doping periaatteen vuoksi. Tavoitteet tuntuvat karkaavan, eikä niitä saa enää kiinni. Ja vaikka lääkitystä ei jouduttaisikaan aloittamaan stressaavat tilanteet liittyvät tutkitusti kohtauksen alkamiseen. Koiran elämän pitäisi olla stressivapaata! Miten ihmeessä minä sen hoidan kahden koiran, kissan ja kahden lapsen taloudessa. Meidän elämähän on yhtä stressin sietoa.
Jään odottelemaan uusia kohtauksia, jospa niitä ei enää koskaan tulisikaan, ja toivottavasti tämä blogi ei lopu ennenkuin on kunnolla alkanutkaan.

Kiitos kaikille, jotka olette tukeneet meitä. Toivotaan parasta, pelätään pahinta!

*