Tunnelma katossa

*
Muutimme. Koko meidän neljän ihmisen ja kolmen eläimen eläintarha tungettiin noin 73:een neliön kerrostalokolmioon. Voin vakuuttaa, ettei ollut vaivatonta ja helppoa. Jouduimme luopumaan paljosta tavarasta, jotta saimme itsemme mahdutettua asuntoon. Kissan osalta tilanne muuttui ehkä eniten. Se ei enää pääse ulos. Omakotitalossa sillä oli varmaan monen neliökilometrin reviiri joka on nyt siis hieman kutistunut. Ehkäpä eläin myös aavisti tulevan, koska muuttohässäkän ollessa pahimmillaan kissa otti ns. ritolat ja poistui oleilemaan muualle. Sitä ei näkynyt talolla päiväkausiin. Olin jo melko hädissäni ja suunnittelin katin loukuttamista, kun se viimein ilmaantui kuin ei mitään. Sen jälkeen se ei sitten ulkoilmaa enää ole nähnytkään. En viitsi kuusivuotiasta kollipoikaa enää valjaille opettaa, saattaisi olla enemmänkin traumaattista touhua kissan mielestä. Se siis saa olla sisällä. Taas kissa yllätti. Vain muutaman kerran se on ulko-ovella mourunnut ja melko tyytyväisenä elelee makuuhuoneessa sängyn alla ja käy keittiössä syömässä toisinaan.
Koirat sen sijaan. No, nehän pääsevät ulos. Vapaaksikin. Mutta ulkoilemassa pitää olla aina mukana myös se ihminen. Itselle se on rankkaa, kun on tottunut koirat vain päästämään ovesta pihalle, mutta Kiille se tekee vain hyvää. Koira ei tosiaankaan osaa edes kulkea hihnassa, niin vähän sitä on kiinni pidetty. Ja toisaalta on loistojuttu, että se saa nyt tehotreenausta kaupungissa kävelyyn. Meillä on ollut treenauksessa viime aikoina muun muassa Tänne! Odota! Siinä! Sivulle! Mene! Vapaa! ja lisäksi aimo joukko käsimerkkejä. En viitsi käyttää liikenteessä samoja seurauskäskyjä kuin tottelevaisuudessa, koska ajatus on vain se, että koira pysyy vierellä noin metrin säteellä sillä ja aina pientareen puolella. Hyvin se on oppinut, joskin välillä riehaantuu liiaksi. Tiellä kun ei saa leikkiä, ei edes jalkakäytävällä.
Viime aikoina tosin, kun talon myyntikuntoon laitto on vienyt suurimman osan ajasta Kii on saanut tyytyä pieniin pissatuslenkkeihin ja treenittömiin viikonloppuihin. Se on selvästi kerännyt painetta ja on rauhaton sekä sisällä, että niillä pissatuslenkeillä. Onneksi pian on suurin työ tehty, jos vaikka taas olisi aikaa koiran koulutukseen. Seuraavaksi meillä alkaa BH-kokeeseen (koe, joka tulee suorittaa ennenkuin saa osallistua palveluskoirakokeisiin) treenaus. Kiillä on suurin osa liikkeistä jo aika hyvin hallussa, mutta muutamassa on hiomista. Ja lisäksi minussa on enemmän kuin vähän hiomista. BH-kokeessa kaavio pitää ohjaajan muistaa ulkoa. Siellä ei ole liikkeenohjaajaa kuten tokossa kiljumassa että oikealle ja liike seis. Tämä on meille hyvin haastavaa. Saa nähdä miten rouvan käy.
*

Lomaltapaluuerikoinen

*

Valmiina kehään.

Kesäloma on ohi, ja koiraharrastajakin on takaisin sorvin ääressä. Ja kyllähän siinä viiden viikon aikana ehtikin tehdä jos jonkinlaista. Koirarintamalla treenattiin kera ystävien ja käytiin pyörähtämässä erikoisnäyttelyssä. Arvoin aiemmin vienkö koiran kehään vai tottelevaisuuskisoihin, ja näyttelyhän se sitten lopuksi voitti. Ja varsinkin kun Minna U. lupasi esittää Kiin, niin en enää miettinyt yhtään. Kehään siis!
Niinpä sitä sitten ajeltiin 8. elokuuta Kiiminkiin muiden briardien sekaan. Oli kyllä hieno juttu nähdä niin paljon briardeja yhdellä kertaa. Kylillä ei juuri samanrotuisia vastaan kävele, sen verran ovat rekisteröintimäärät alhaiset. Hämmentävää oli se, että muutamien koirien haukku kuulosti täsmälleen samalta kuin Kiin länkytys. Käännyin välillä torumaan koiraani, joka tuijotti ruskean karvapehkon alta: En se minä ollut!
Päivä oli ihana, aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta ja puitteet olivat aivan loistavat. Kiillä oli iso häkki varjossa, jossa se sai lepäillä ja odotella omaa vuoroaan. Välillä muristiin ohi käveleville karvakasoille (hyökkäys on paras puolustus, siis niin tuntuu tämä ajattelevan). Jonkin aikaa saatiinkin odottaa, sillä ennen meitä olivat pennut ja urokset. Käytin Kiitä vähän kävelemässä, mutta muuten se sai tyytyä häkkiinsä, kun mamma halusi seurata koiria kehässä. Ajattelin sen nukkuvan siellä rauhallisena, mutta vielä mitä. Hän keräsi vaan virtaa ja painetta. Huomasin sen siitä vauhdista, millä se sitten sinkosin sieltä ulos. Tiukalla ärjymisellä sain harjattua ruttaantuneet karvat jälleen ojennukseen ja koiran siistiksi.


Äitiii!!! Siellä se huutaa, varmaan apua tai jotain.

Kun Minna otti koiran huomattiin hyvin pian, että minä en voi jäädä näkyville kehän reunalle. Sen puoltaa niin koko ajan minun luo, että juoksutus menee värkkäämiseksi. Komento kuului: piiloon meet, ja huudat kun seisotetaan. Etsin hyvän lymypaikan tuomarin teltan vierestä ja kyykin siellä kun juniorinartut huudettiin kehään. Kii oli toiseksi viimeinen, joten yksilöarvostelua sain odotella siellä teltan takana jonkin aikaa. Kii meni ihan nätisti Minnankin kanssa, vaikka kuikuilu vähän mamman perään. Sitten mentiin seisomaan tuomarin eteen ja tarvittiin sitä ryhtiä. Kun huusin, niin koira kyllä selvästi ryhdistäytyi. Vielä muutama huuto ja Kii hermostui ja rupesi hyppelehtimään hihnassa turhautumistaan.


Mrrr! Sanoo Kii, kun tuomari suuhun tunki. Takaa saa kyllä tutkia.

Tuomari saksalainen Ingrid Gossens tutki Kiin, huomasin, että jotain tapahtui, mutta en arvannut siinä vaiheessa, että mitä. Kii juoksi rundit arvostelun mukaan hieman pentumaisesti, mutta ihan nätisti ensikertalaiseksi ja yksilökehä oli ohi. Kehätuomari kiikutti vaaleanpunaisen ERI-nauhan (erinomainen) Minnalle ja minä olin, että Jee! Ilo jäi lyhytaikaiseksi, sillä kehän hulinassa tuomari oli kuultu väärin ja kehätuomari tuli oikaisemaan. ERI vaihtui punaiseksi EH:ksi (erittäin hyvä). Mutta syy oli perusteltu. Kii oli murissut tuomarille hampaiden tarkistuksen aikana. Kaikki muu olikin yhtä kehua arvostelussa. Kaunis on koira, mutta kyllä vieraiden ihmisten vain pitää päästä myös sinne suuhun katsomaan. Onneksi tuomari oli topakka briard-kasvattaja, eikä pelännyt isottelevaa nuorta koiraa pätkääkään, vaan tutki hampaat loppuun asti. Toinen tuomari olisi työntänyt eevan (EVA= ei voida arvostella) kouraan ja heittänyt kehästä. Tosin muusta tutkimisesta Kii ei ollut moksiskaan, vain hampaita ei olisi saanut tonkia. Harjoittelun paikka, mutta totuuden nimissä pitää sanoa, että ei ole ensimmäinen kerta ja että Kii on juuri sen tyyppinen koira, että se voi tuommoisen tehdäkin.


Kii ja vaaleanpunainen ERI-nauha, joka on jo palkintopallikuvassa muuttunut EH:ksi.

Kii sijoittui ryhmässään neljänneksi, toiseksi viimeiseksi, mutta tosiaan ihan omasta ansioistaan. Paluumatkalle lähdettiin väsyneinä ja kokemusta rikkaampina. Oli kyllä ollut kiva päivä ja sai briard-piirien nettikasvoja yhdistettyä oikeisiin kasvoihin ja koiriin. Tulomatkalla vedin vielä tiekamerasta reilun satasen pikavoiton (elämäni ensimmäinen ylinopeussakko ja hyvin lievällä ylinopeudella), joten hieman tuli reissulle ylimääräistä hintaa, mutta mitäpä en koiraharrastuksesta maksaisi.

Kuvat: Mika Vähä
*

Huono kunto ja häntä poikki

*
Laiskaa on ollut meidän treenaus. Kun loma alkoi, niin viimeisetkin rippeet ryhdistä elämässä hävisivät, ja me olemme vain lähinnä lenkkeilleet. Iloinen juttu on se, että molemmat lapset oppivat polkemaan juuri pyöriään ilman apurattaita, mikä tarkoittaa sitä, että he voivat lähteä mukaan, kun lähden lenkittämään koiria. Se taas tarkoittaa sitä, että lenkille voi lähteä myös silloin, kun olemme keskenään kotona. Lapsia ei voi siis enää käyttää tekosyynä. On kyllä syytäkin tihentää ja nopeuttaa lenkkeilyä. Koirilla ja emännällä on suorastaan luvattoman huono kunto, ja olo on sen mukainen.
Lomalla lähdemme myös viikoksi anoppilaan Poriin, ja Kii saa viihtyä sen aikaa koirahoitolassa. Iso ja vilkas koira on hieman hankala vieraiden ihmisten hallita, joten koirahoitola on varmempi paikka. En halua todistaa ongelmatilanteita puhelimen päässä. Siskoni olisi voinut Kiin ottaakin, sinne menee pieni terrieri Wanda (kuolisi koirahoitolassa ikävään ja kylmyyteen), mutta puhuimme, että ehkä sitten myöhemmin, kun Kii on kasvanut kunnolla aikuiseksi ja hänen tyttärensä painaa ainakin puolet siitä mitä koira. Kii tykkää yli kaiken pienestä serkkutytöstä, mutta kaataa pienen melko helposti hosuessaan ja tyttö arastelee varsin luonnollisesti jättiläiskoiraa, vaikka pitääkin siitä.
Näyttelyharjoituksia olemme pitäneet muutamaan kertaan varsinaisten treenien jälkeen. Kii seisoo hienosti Minnalla, mutta juoksussa on pientä hiomista. Menee vähän laukkaamiseksi, hyppimiseksi, vetämiseksi tai jarrutteluksi. Jos totuudessa pysytään, niin näin Kiin esittävän hyvin vähän ravia, mikä siis on koiranäyttelyssä koiran juoksuttamisen idea. Raviliikkeet. Minna sanoi, että jokaisella on semmoinen koira kuin ansaitsee ja se pitää kyllä paikkansa. Kii seuraa, menee salamana maahan ja pysyy paikallaan, mutta ei osaa kulkea hihnassa. Pidän sitä lähes aina irti, joten ei ole tarvinnut opetella. Niinpä ei ole mikään yllätys, ettei se kävele nätisti näyttelyhihnassakaan. Pitänee ottaa itseä niskasta kiinni ja harjoitella sitä, vaikka tuossa pihalla hölkyttää, edes vähän.
Pitänee lisäksi huomenna soittaa eläinlääkärille. Wandan hännässä on jotain vikaa. Uskon, että se on murtunut tai jotain. Koira riiputtaa sitä oudosti, eikä häntä nouse selän päälle kuten normaalisti. Saa nyt nähdä mitä sille voidaan tehdä, varmaan ei mitään, ehkäpä saamme antibioottikuurin, mutta tuon ikäisen koiran kanssa en kyllä ota mitään riskejä. Olen myös havainnut, että kaihi on alkanut kasvaa Wandalle silmiin. Se taas vaikuttaa enemmän vanhempien koirien säännöltä, kuin poikkeukselta, mutta taidanpa kysyä siitäkin, kun kerran eläinlääkärille mennään. Ja ai niin, Kii pitää lonkkakuvauttaa ja hoitaa sille vientilupa Ruotsiin. No, ehkäpä hoidamme kaikki kerralla. Pitänee soittaa naapurikuntaan Pekalle. Ei pysy raha koiraperheissä, eläinlääkärille menee se (vaikka Pekka antaa aina alennuksia).
*

Leirielämää

*
Viikonloppu leirielämää takana. Huh, huh! Olimme siis Muonion pelastuskoiraleirillä lauantain ja sunnuntain ja syvennyimme haun ja jäljestyksen maailmaan. Tosin meillä pelastuskoirailu ei välttämättä ollut se ensisijainen syy olla leirillä, sillä Kii suuntaa palveluskoirakokeisiin, ainakin aluksi. Mutta lajit ovat hyvin paljon samanlaiset, ja kuten kurssin toinen kouluttaja Allan "Allu" Aula kertoi, kyse on pohjimmiltaan siitä, haistaako koira ilma- vai maavainulla, kaikki muu on hienosäätöä.


Tottelevainen Kii.

Leiri meni Kiin kanssa kohtuullisesti. Jälkiharjoitukset pyllähtivät ihan takapuolelleen koiran rynniessä eteenpäin hullun lailla, mutta haussa koiran energia oli hyvin paikallaan. Päätimmekin ottaa jäljessä hieman takapakkia, helpottaa harjoituksia reilusti ja edetä rauhallisesti. Haku nousee varmaan meillä harjoituksissakin nyt ykköslajiksi. Koira saa juosta ja mennä. Leirillä otettiin muutaman kerran ilmaisua haupallolla (pallo, jonka koira saa vain haukkumalla niin julmetusti). Haupallon olen sille opettanut oikeastaan vain haun ilmaisua silmällä pitäen. Ei ollut vaikeaa, Kiille haukkuminen on melko luontaista (joskus siitä on jopa hieman harmia).


Kii on turkkinsa alla oikeastaan aika siro ja laiha (!) koira.
Sitä vain on vaikea havaita.

Esineruudulla koira teki parastaan ja toi tavarat ruudusta varmasti, kesti montaa tyhjää pistoakin väsymättä työskentelyyn. Viimeisenä tehtiin harjoitus, jossa esineet vietiin ruutuun koiran näkemättä (tosin helppoon paikkaan). Kii nosti molemmat esineet hienosti ja lähti pistolle innokkaasti, vaikka oli jo yhden tavaran tuonut. Tässä vaiheessa alkoi emännälle avartua, että ehkä kannattaa keskittyä siihen, mikä on nyt vilkkaalle koiralle luontaista.


Hoplaa! Estekoulutus on vielä hieman kesken,
mutta Kii hyppää innokkaasti.

Vielä Muoniossa olimme epävarmoja siitä, osallistummeko briardien erikoisnäyttelyn tottelevaisuuskisaan. Pian leirin jälkeen alkoi kirkastua, että emme. Kii on vielä niin vauva, että se häslää ja sählää, hyppii ja pomppii ja tuntuu, että en voi vielä siltä vaatia niin kurinalaista käytöstä kuin tokokisoissa pitäisi esittää. Lisäksi jännitysmomentin tuo ensimmäinen kiima, juoksu, jota ei edelleenkään ole kuulunut. Se voi sekoittaa nuorta koiraa entisestään.
Liikkeet tottelevaisuuskisan alokasluokkaan ovat valmiit, ainoastaan hypyssä on meillä vielä tehtävää. Kii tykkää hyppäämisestä, mutta ei vielä "vedä" esteelle. Kisoissa tulkitaan kaksoiskäskyksi, jos näytän esteen koiralle kädellä käskyn yhteydessä, ja sen Kii vielä tarvitsee hypätäkseen.
Mutta vaikka siis tokokisoihin ei vielä siis mennä, sen sijaan Kii ilmoitetaan erikoisnäyttelyssä kehään junioriluokkaan. Pakko sentään se on tehdä, kun kuitenkin sinne asti mennään. Minna U. lupasi vielä esittää komistuksen, niin eiköhän siitä ihan kiva reissu sulkeudu. Itse olen ylpeä varsin näyttävästä koirastani, ja semmoista koiraa on aina myös kiva viedä näyttelyyn.


Kii hakuharjoituksissa. Sinne se ukko meni!


Siellä se ukko (Allan Aula) oli, ja minun pallon kanssa!!!
Hauhauhau!

Näistä upeista kuvista saan kiittää muoniolaista Maija Vinnikkaa. Loput Maijan peko-leiriltä ottamat kuvat (kaikki kuvat siis eivät ole täynnä yhtä briardipallukkaa) löytyvät tästä linkistä.
*

Netittömyys teettää

*
Dodii! Miltei kuukausi siinä meni, mutta nyt olen linjoilla taas. Ukkosen perhana hajoitti koneen ja hankaloitti huomattavasti kaikkien asioiden hoitoa, siinä sivussa myös blogin päivitystä. Tähänkään päivitykseen ei nyt kuvia tule. Pitää ensin varmistaa, että tämä uusi kone "juttelee" nätisti tuon ulkoisen kovalevyni kanssa. Muutamille koirakuville jouduin sanomaan hyvästit, kun niitä ei saatu raavittua koneen levystä irti, mutta onneksi (näin kannattaa siis toimia) suurin osa kuvista oli koneen ulkopuolella ukkoselta ja viruksilta suojassa.
Huomasin, että pidän yhteyttä ihmisiin yllättävänkin paljon netin kautta. Kun nettiä ei kuukauteen näkynyt, niin ei oikein tiennyt missä mennään ja kenen kanssa. Vähän ulkona koko ajan siis, kaikesta. Koirahommat on nettiytyneet vauhdilla, jopa raivostuttavuuteen asti. Ilmoittauduin tässä muutama viikko sitten Länsi-rajan kennelkerhon pelastuskoirakurssille. Allan Aula oli tulossa opettamaan, ja totta kai minä olin innolla menossa mukaan. Maanantai-iltana lähdin ajelemaan Pelloon koirulin kanssa dumpattuani lapset mummolaan yöreissulle. Rohki-hallilla oli epäilyttävän hiljaista. Ajattelin, että niillä on varmaan teoriaa hetken alussa ja mietin, missä se voisi olla. Soiteltuani aikani sain kuulla, että kurssi oli peruttu. Suu loksahti auki tyrmistyksestä. Eihän tämä voi olla totta!!! Mutta kyllä se oli.
Kyllä siitä nettisivuilla ilmoitettiin, oli kurssin yhteyshenkilön selitys. Jassoo. Kun nettiä ei kotona ollut, niin en paljon työaikana viitsi yhdistysten sivuja plärätä. Itse kun kuulun aika moneen koirayhdistykseenkin. Tosin en usko, että olisin tietoa saanut vaikka netti olisikin ollut koko ajan käytettävissä. Kurkkaan yhdistysten sivuille kun muistan, enkä naapurikunnan yhdistyksen sivuilla vieraile kovinkaan usein. Tiedon kurssistakin sain sähköpostitse Muoniosta, jonka jälkeen kävin kyllä netissä tsekkaamassa kurssin tiedot.
Mutta siis tähän on menty. Ennenkuin poistuin erittäin tuohtuneena paikalta, sinne saapui toinen harrastaja, joka sai myös pettyä. Kaksi viidestä osallistujasta ei ollut saanut tietoa, että kurssi oli peruttu liian vähäisen osanottajamäärän vuoksi alle viikkoa ennen kuin pari päivää kestävän kurssin piti alkaa. Jos nimi kerran kysytään osallistujilta, niin voi varmaan sen vaivan nähdä, että heittää edes tekstiviestin kurssin peruuntumisesta. Kun on joka toinen viikko yksinhuoltaja miehen työn vuoksi, ei todellakaan varaa lastenvahtia tai ajan 200 kilometriä huvikseen. Äh, vieläkin suututtaa.
Ainoa, mikä piristää mieltä on se, että Muonion pelastuskoiraleiri lähestyy, ja sitä ei tulla perumaan. Osanottajia on jo nyt tarpeeksi, tosin muutama paikka löytyy vielä. Me olemme Kiin kanssa siellä ihan varmasti aamusta iltaan asti. Ja mikä parasta, Kii oppi keppi-ilmaisun jäljellä ihan vasta. Muutaman kerran leikitin sitä kepeillä, niin heti se huomasi, että nämä kepit ne täällä jäljellä piti löytää. Hyvä tyttö! Oltiin myös Minnan kanssa metsässä harjoittelemassa ja oli kyllä hienoa seurata, miten Rasta ajoi metsässä hienon jäljen ja nosti kaikki kepit tai kun Salli haki esineet metsästä tuosta vaan. Perässä tullaan. :)
*

Ja kakka haisee vaan...

Naapurissa käännettiin peltoa ja ajettiin sinne lantaa. Kii on innoissaan. Pitikin mennä se pesemään, höh! Se haisee suunnattoman pahalle jatkuvasti ja myös syö kikkareita aina kun pääsee livahtamaan pellolle. Eilen illalla onneksi traktori kävi sitä onneksi vähän levittämässä pitkin ja poikin peltoa, joten eiköhän se tästä hellitä.
Hajuista puheen ollen pari kertaa on päästy maastoon jälkihommiin. Ensimmäisenä tein yhden ihan lyhyen jäljen lähiruohikkoon. Puin koirulille koko arsenaalin: jälkivaljaat ja pk-valjaat. Kii ei oikein tykännyt, teutaroi ja reuhtoi pukimissaan. Jäljellä lähti junan lailla puksuttamaan (se muisti!!! :)) ja palkaksi jätetty ruokakuppi löytyi pian. Seuraavan aika paljon pidemmän jäljen tein metsään. Tällä kertaa koira hyväksyi nyt pukimet mukisematta ja oikein riehaantui jälkivaljaista. Eipä mennyt kauan, että se hoksasi, mitä niitten valjaitten kanssa tehdään. Metsässä mentiin myös puksuttaen ja koira oli yli-innokas ja sen vuoksi hieman välillä pyörähti jäljellä. Loppu meni paremmin, mutta koira jätti paljon makupaloja syömättä välillä, kun se oli niin tohkeissaan. Ruokakuppi löytyi taas, mutta aloin miettimään, onko kuppi nyt liian hyvä palkka. Alkaako Kii liian hätäiseksi ja missaa jatkossa kepitkin, kun odotettavissa oleva palkka (ruoka) on niin vastustamaton.
Lisää oppia on luvassa alkuviikkona. Allan Aula tulee vetämään parin illan kestävän pelastuskoirakurssin Pelloon ja me (luonnollisesti) menemme sinne. Sieltä saa varmaan lisää vinkkejä jäljen ja keppienkin opetukseen.
Nyt jännittää, että uskallanko ilmoittaa koiraa vielä kisoihin. Tuntuu, että liikkeet on melko raakileita, tai siis oikeastaan jännittää vaan niin perhanasti. Jotenkin haluaisi koiran saada pomminvarmaksi, ennen kisoja, lisäksi Kiin ensimmäinen juoksu on vielä tulematta ja se voi tuoda lisää jännitysmomentteja. Saas ny nähä, mitä tehdään. Jos lupais, että kisoissa ollaan vielä tämän vuoden aikana, niin ei tarttis valehdella. ;)

Nyt on palattu ja koira puunattu

Niinhan siinä sitten kävi, että päivytystauko venyi odotettua pidemmäksi. Siihen on syynä laiskuus ja turkasen salama, joka armollisesti lopetti modeemin elämän ja sammutti kannettavan näytön. Päivittele siinä sitten.
Kii oli, siis kun takaisin tulin, ihan julmetussa takussa. Kahdessa ja puolessa viikossa koira oli vetänyt turkkinsa niin hirveeseen solmuun, että sen selvittelyssä meni useampia päiviä. Eilen vielä kävin koko rakin läpi ja yhä edelleen niitä sutteja siitä löytyy. Onneksi ollaan jo ihan selvillä vesillä. Niille joille turkkihirviön hoito ei ole tuttua voin kertoa, että aikuinen briardi ei mene niin herkästi takkuun. Turkki vaatii oman huomionsa, mutta jatkuvaa puunausta pysyäkseen suurin piirtein ojennuksessa. Meillä turkinhoidon tekee vaativaksi nyt jo melko pitkäksi venähtänyt pehmeä pentukarva ja samaan aikaan sijoittuva kevät, joka irroittelee pohjavilloja mukaviksi suteiksi. Sain lisäksi hyvän neuvon: Pese se koira. Kappas, kun en itse tajunnut. Kii ei ole vielä kertaakaan käynyt kunnon pesulla. En ole kehdannut pestä, koska se ei ole ollut varsinaisesti kunnolla likainenkaan. Ja kyllä se helpotti, ainakin vähän.


Apuaaa!!! Eläintensuojelun paikka.

Kiin pesuoperaatio sujui pääosin hyvässä konsensuksessa. Mitä nyt hieman tuli paljaaseen ihoon naarmuja, kun koira pyrki pesuhuoneesta karkaamaan kynsin, ei onneksi sentään hampain. Olin tietenkin itse varautunut peseytymään heti perään. Hippitukkia ennenkin pesseenä on hyvässä muistissa se, että pesun jälkeen on omistaja vähintäänkin yhtä märkä kuin koira, mutta ei välttämättä yhtä puhdas. Kii sai kirmailla kevätauringossa itsensä kuivaksi ja tulipas siitä sitten kiiltävä ja kaunis koira pesu- ja kampausoperaatioitten jälkeen. Kyllä tuon kanssa kehtaa liikkua. En malta odottaa, että turkki kasvaa täyteen mittaan, ja heittää takkuamasta.

Pitkähkö tauko tokotouhuissa näkyi hyperaktiivisena koiranrietaleena, joka säntäilee ja tekee kaiken salamannopeasti. Oli niin kiva taas alkaa treenaamaan, kun koira on enemmän kuin vastaanottavainen. Kii oikein kerjää käskyjä. Hyppyjä on uskallettu nyt myös hieman aloitella. Itse on hypervarovaisesti ollut hypyttämättä koiraa, ennenkuin sillä alkaa olla luusto valmiina. Pelkään kovasti loukkaantumista tai dysplasiaa. Nyt kuitenkin otettiin pari kertaa metsätiellä autolla kulkemisen estävä "ristikko". Mietin, että mitenköhän hyppy onnistuu paino suussa, pienin kapula on pk-kisoissa 650 grammaa, kun Kii jo näytti, että kyllä onnistuu. Takaisin tullessa se oli napannut mukaansa halon (paino toista kiloa) ja hyppäsi hyvin näppärästi esteen ihan oma-aloitteisesti. Koira on siis alkanut viime aikoina lukea ajatuksiakin.