Kiikakarat

Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Tässä tapauksessa, ehkä sitäkin enemmän. Tässä on meneillään leikki meidän olohuoneessa. Pojat rakentavat tuoleista suojan, josta vilauttavat lelua, ja Kii yrittää siitä napata kiinni. Se on hurjan hauska leikki, ainakin siihen asti, kun äiti pilaa ilon huomauttamalla desibeleistä.
Kuvasta on siis helppo huomata, kuka on meidän perheen suosituin nisäkäs. Meidän pojat rakastavat Kiitä, toki pitävät myös vanhemmasta koirasta Wandasta, mutta Kii on nyt ihan selvästi pop. Ne ovat jotenkin samalla aaltopituudella, koiranpennut ja lapset. Riehakas leikki alkaa tuosta vaan, eikä eteen katsota, tai mietitä, että onkohan tämä nyt aivan viisasta.


Leikitäänkö?

Meidän lapset saavat koirilta paljon: opetuksen siitä, että kiusata ei saa ketään. Ei ihmisistä, eikä eläintä. Empatiakykyä ja taidon ymmärtää eläintä sekä kantaa vastuuta. Paremman vastustuskyvyn sairauksia ja siedätyshoitoa allergioita vastaan. Liikuntaa, hellyyttä ja turvaa. Vaan ei koirakaan osattomaksi jää. Koira oppii lasten kanssa sosiaalisuutta, sietämään lempeää retuutusta ja voimakkaita ääniä sekä yllättäviä tapahtumia. Lapset leikittävät ja seurustelevat koiran kanssa.
Koira lohduttaa aina, jos on murheita. Se rakastaa aina joka solullaan, vaikka olisit miten huonolla päällä. Tämä tuli itse todettua, kun sain murrosikäisenä oman ensimmäisen koirani. Koira voi olla lapsen ja nuoren paras kaveri, jolle voi purkaa murheita, kun kukaan muu ei kelpaa.


Ja näinhän siinä sitten kävi...

Valitettavan usein kuulee, että kun vauva ilmoittaa tulostaan, aletaan koiraa kammeta ulos talosta. Silloin läikähtää mielessä sääli. Miksi ei anneta yhteiselolle edes mahdollisuutta? Ei kai kiintymys koiraa kohtaan noin vain katoa tai siirry kaikki vauvaan. Eihän aiemmin syntynyttä lastakaan anneta pois sen vuoksi, että uusi vauva on tulossa (vaikka koiria tosin ei lapsiin voi verratakaan).
Kuinka paljon molemmat voivat toisiltaan oppia. Oman kokemukseni mukaan ongelmia ilmenee eniten silloin, jos koira on kovin arka. Silloin voi lapsen holtittomaan käytökseen tottuminen olla liikaa, ja tilanne käydä jopa vaaralliseksi. Pelokas koira voi purra. Harvoin kuitenkaan on tästä kysymys.


Kiitä kiinnostaa, mitä suussa on?

Meilläkin alku oli vähintäänkin mielenkiintoinen. Kii haukkui, ja se haukkui haukkumasta päästyään lapsia joka kerta, kun ne vähän liikkuivat. Se oli ihan ymmällään, mitä nuo ovat, nuo pienet ja nopeat ihmiset. Viikkoja kului, ja minä jo ajattelin, että eihän tästä tule mitään, mutta kyllä siitä tuli sittenkin. Yhteinen sävel löytyi sen jälkeen, kun pentu oli vaihtanut neulanterävät hampaat rautahampaisiin, ja leikkiminen alkoi sujua.
Nykyään meillä painitaan, halaillaan, pusutellaan (yäk!), kiskotaan leluja, haetaan palloa, juostaan kilpaa vain muutamia mainitakseni. Pojat haluavat kouluttaa koiraa, ja palkita sitä nameilla. Hyvä juttu! Soisin mielelläni pojille saman kuin itse olen saanut kokea: oman koiran ja sen kanssa harrastamisen, jos se alkaa kiinnostamaan.
*

Sairas jalostus?

*
Tänään tulee Yle 1 kanavalta ykkösdokumenttina dokumentti koirien sairaasta jalostamisesta. Moni koiranystävä sen varmasti katsoo, niin minäkin aion, vaikka en televisiota yleensä ehdi katsomaan. Toivon, että ohjelmassa pureudutaan todelliseen ongelmaan, siihen, että jalostukseen käytettäviä koiria on niin vähän, että perinnölliset ongelmat kasaantuvat, eikä koirankasvattajien ja kaiken jalostuksen demonisoimiseen. Toki jos synnytyksistä tai yleensä normaalista koiran elämästä ei selvitä ilman vakituisia kirurgisia toimenpiteitä tai vaikeita terveydellisiä ongelmia, kasvattaminen alkaa lähennellä eläinrääkkäystä.


Märkä briardinpentu, ja kuten
tämmöisissä jutuissa aina lukee
kuvatekstissä: kuvan koira ei liity juttuun.

Usein törmää siihen sanontaan, että joku koira tai rotu on "liikaa jalostettu", ja sen takia siitä on tullut jotenkin huono tai sairas. Mitä se sitten tarkoittaa? Jalostusta lienee kaikki koirankasvatus, jalostuksen tarkoituksena on tuottaa tietynlaisia koiria, olivat ne sitten sekarotuisia tai rotukoiria, sairaita tai terveitä. Jos jalostuksen päämääränä on tuottaa terveitä ja luonteeltaan yhteiskuntakelpoisia koiria, ovatko nämäkin "liikaa jalostetut" koirat yhtä lailla huonoja? Mikä on sitten vähän jalostettu koira? Kasvattaja jalostaa aina koirarotua, haki hän niihin mitä hyvänsä, vaikka jalostus on yleisessä kielenkäytössä jotenkin negatiivinen, ulkomuotoon ja sairauksiin liittyvä asia. Ja kuitenkaan ilman jalostusta, meillä ei olisi tässä maailmassa koirarotuja siinä määrin, mitä nyt.

En tässä ota kantaa yksittäisiin koirarotuihin, ja niiden ongelmiin, joihin ohjelmassa varmasti pureudutaan. Mutta totta ja kiistämätöntä on, että Suomessa ja monessa muussakin maassa ongelmat ovat lähtöisin siitä, että koirarotuja kehitetään eteenpäin vain ja ainoastaan ulkonäön perusteella. Siinä on usein jäänyt terveys ja luonne jalkoihin aikojen saatossa. Onneksi ilmapiiri on nyt tervehtymässä, ja terveystutkimukset vaaditaan melkein kaikilta roduilta, ja luonnenäyttöjäkin pidetään ainakin suotavana. Tiukkaa sisäsiitosta tai linjasiitosta on alettu arvostelemaan, koirien terveyttä ja elinkykyä alentavana tekijänä.
Sitä kuvittelisi, että asiahan on aivan yksinkertainen. Totta kai koiran terveys ja luonne ovat tärkeämpiä asioita kuin kaunis ulkomuoto. Mutta näyttelyuskovaisuus on tiukassa, ja suuri laiva kääntyy hitaasti. Menee kauan, että asenneilmapiiri muuttuu. Itsekin yhä edelleen katson koiria koko ajan myös sillä silmällä, joka arvostelee koiria näyttelykriteerien mukaisesti. Miten se kantaa häntäänsä, millaiset kulmat on jaloissa, onko kaulaa ja linjaa?


Onko kaulaa ja linjaa, ja mikä tärkeintä, onko takki hyvin?

Ei näyttelyissä mitään pahaa ole, sinänsä. Ongelma liittyy siihen, jos näyttelytuloksista tulee ainoa kriteeri, millä koiria jalostukseen valitaan, ja niihin supervoittajiin, joilla on jopa satoja jälkeläisiä ympäri maailmaa. Eikö yhtään syyttömämpi ole se, joka valitsee koiria jalostukseen pelkän luonteen perusteella, terveydestä välittämättä. Ja pahimpia ne, joille edellämainituille ominaisuuksille: terveydellä, luonteella ja ulkomuodolla ei ole mitään merkitystä, ja vain koirista saatavalla rahalla on merkitystä. Pitää tässäkin muistaa sanoa, että älä osta paperitonta rotukoiraa, äläkä varsinkaan säälistä, kannatat pentutehtaita.

Briardeilla on muiden rotujen tavoin ongelmia, ehkä vakavimpana lonkkaniveldysplasia. Liian suuri osa koirista on lonkiltaan sairaita. Sen enempää en tiedäkään, vasta rotuun tutustunut noviisi. Sen tiedän, että sairautta vastaan pyritään taistelemaan, jotta tulevaisuuden briardit olisivat terveempiä. Jalostus on siis sekä ongelman aiheuttaja, mutta myös loppupelissä sen ratkaisija. Hurraa jalostus!
*

Karvoja kurkkutorvessa

*
Hautajaisiin lähtö on meidän perheessä pitkä prosessi. Tämä siksi, että meillä asuu tuntemattomasta syystä kaksi valkeata eläintä. Parsonrusselinterrieri Wanda on naamataulua lukuunottamatta kirkkaanvalkoinen, kissassa ei muuta väriä sitten olekaan. Tämä aiheuttaa sen, että teippiharja viuhuu, tai vaihtoehtoisesti koko perhe pitää tarkkaan imuroida, ennenkuin päästään pihalle mustissa vetimissä.

Haluaisin tinkimättömästi sanoa, että rodun käyttöominaisuudet ja luonne ovat ainoat koiran valintaan vaikuttavat tekijät, mutta se olisi täyttä hevonkukkua. Tai jos oikein tarkkaan ajattelee, niin onhan karvan laatu ja väri eräänlaisia käyttöominaisuuksia nekin: koiran kotikäyttöominaisuuksia tai pikemminkin käytännöllisyysominaisuuksia. Ja ne ovat yksi syy siihen, että meillä on Kii. Nyt epäilemättä kaikki lyhytkarvaisia koiria omistavat vetävät henkeä: pitkä lainehtiva karvako muka käytännöllinen.


Paleltaa, näkyy Wandasta ilometrin päähän.
Kiille kasvaa pitkä, pitkä turkki.

Briardille karvaa tulee pikkuhiljaa lisää jopa vajaan metrin verran, ja pian koirasta ei välttämättä enää niin helposti huomaa kumpi pää paskoo, kumpi haukkuu.
No myönnetään, vaikka briardinkarva ei aiheutakaan niin paljon ärtymystä, kaikki siihen takertuva kuten lumi, muta, hiekka, risut ja männynkävyt, aiheuttavat imuroinnin ja siivouksen tarvetta. Mutta on sata kertaa helpompaa imuroida lattia hiekasta, kuin nyppiä mustasta keinokuituisesta villatakista pieniä karkeita, mutta ah, niin valkoisia parsoninkarvoja.
Siis jos joku ei vielä hoksannut, niin pitkä karva ei irtoa samalla lailla kuin lyhyt. Ei ainakaan meillä. Karvamopeista lähtee karvaa lähinnä vain harjaan, jota tosin pitää käytelläkin sitten viikoittain. Ja jos joskus vaatteeseen on yksi pitkä karvasuikero tarttunut, niin se on helppo pyyhkäistä pois.

Tämä kaikki minulle selvisi ensimmäisen koiran, partacollie Viivin ansioista. Wandan hankinnan myötä olen tullut tietämään myös asian lyhytkarvaisen puolen. Oma lukunsa taas ovat puolipitkäkarvaiset, mutta empiirinen tutkimus on vahvistanut, että karva riittää sielläkin talouden kaikkiin pintoihin tasaisesti. Toisilla on karvanlähtö kertaluonteisesti, toisilla kerran vuodessa (365 päivää).

Jos sallinette poikkeamisen hieman aiheesta, voi lohdutella ehdottomia koiraihmisiä sillä, että kissankarvat ovat oikeasti vielä änkyrämpiä. Meillä ainakin rakas valkoinen ja lihava Väinö-kissa alias Nirsu nyppii itsestään suuria karvasutteja ympäri huushollia ja etsii aina lämpöarvoltaan suurimman (mustan) vaateparren, jonka päälle köllähtää. Lisäksi kissankarvoilla on joku ihmeellinen yliluonnollinen kyky mennä ihmisen ihon sisään. Harvoja eivät ole ne kerrat, kun olen nypännyt kipeää tekevän kissankarvan kantapäästä tai jopa käsivarresta, jonne se on uinut jo vaikka kuinka syvälle.


Tässä syyllinen valkoiseen karvapilveen ja usein
moneen muuhunkin sotkuun, milloin missäkin päin taloa.
Saanko esitellä kissa Väinö (vas.).

ps. Kommentissa kaivattiin kuvaa koko koirasta. Lisää kuvia, linkki kuvagalleriaan ja lisäksi videoita löytyy kiinnostuneille Tosselin kotisivuilta.
*

Luokattomia suorituksia

*
Kii on nyt virallisesti ja peruttamattomasti avannut uransa tottelevaisuus- ja palveluskoirakokeissa. No okei, ehkä askel ei ollut kovin suuri, kun kysymyksessä ei ollut edes alokas- vaan epävirallinen aloittelijoiden tottelevaisuusluokka, johon kuului kokonaista kolme "liikettä" vapaassa järjestyksessä suoritettuna. Eli sai suurin piirtein itse päättää, miten taitonsa osoittaa. Kisakokemuksesta saan kiittää Ounasjokilaakson kennelkerhon palvelus- ja seurakoirajaosastoa (Muoniossa). Mahtavaa, että he tsemppaavat ja jaksavat moista järjestää. Se madaltaa kummasti kynnystä mennä viralliseen kisaan, kun saa mokailla kisatilanteen tutussa ympäristössä, seurakavereiden naureskellessa nurkan takana.


Yllä Maija Vinnikka ja lapinkoira Maaru seuraamisliikkeessä. Pienenä on vitsa väännettävä. Alla sama liike reilun kolmen kuukauden ikäisen berninpaimenkoira Allin hienosti esittämänä omistajansa Katri Rantakokon kanssa.

Ja nyt tulee tämän blogin huippukohta. Me voitimme luokan! Sähläävä pikkubriardi ja säälittävä emäntä tekivät liikkeet ainakin tarpeeksi siihen suuntaan, ja kuka sitä kisaa edes jaksaa enää muistella. Eihän voitto ole tärkein vaan ensimmäinen palkinto. Suuri koiranruokasäkki lastenistuimella (sen sijoittaminen farmarin takaosaan yhdessä käsittämättömän ahneen koiran kanssa olisi jo onnettaren härnäämistä) ja arpajaisista isännälle tuliaisiksi voittamamme kirja, matkasimme iloisesti kotiin Kolariin. Homman ironia piilee siinä, että kasvavalle pennulle ei tuota muonaa edes voi syöttää, eli Kii voitti ruokaa ystävälleen Wandalle, joka muutenkin saisi laihtua muutaman kilon.

Ja nyt seuraavat ruoskijaiset. Koska kaikki meni päin hemmettiä, oli suoranainen ihme, että me olimme ensimmäisiä. Keskittyminen oli heikkoa molemmin puolin. Koira vilkuili yleisön suuntaan, ja emäntä horjui liikkeestä toiseen katse koirassa osaamatta päättää miten se olisi parasta suorittaa.
Mutta hei, onkohan jollain pipo kireällä, Kii-raukkahan on vasta puolivuotias. Totta, mutta eihän koira ikinä mokaa, se olen minä, joka mokaan, joten voin rauhassa arvostella itseäni omista virheistäni:

Perusasennosta maahanmeno: Mjoo, perusasennot, jossa koira siis istuu ohjaajan vasemmalla puolella, olivat koko ajan vähän vinkkaria, koiran pylly oli liikaa sivulla. Maahanmenossa Kii ei mennyt kokonaan, vaan kyynär jäi aluksi ylös (pitkäkarvaisilla on tässä kohtaa pieni etulyöntiasema kisoissa. Voi näyttää siltä, että koira makaa, vaikka kyynärät ovatkin parin sentin päässä maasta). Siitä rokotetaan, ja se jää muutenkin helposti tavaksi. Lisäksi koira pomppaa puolittaisesta maahanmenosta vieterin lailla myös ylös (vaikka et olisi antanut lupaakaan).

Tännetulo: Pelkäsin, että Kii tikkaa koiraa kiinnipitänyttä Niinaa hampailla, jos hän on liian lähellä koiran niskaa ja virittelin hihnasta lenkin, jonka saisi laukaistua. Viritys ei lauennut, ja koira jäi killumaan hihnaan, vaikka tänne-käsky oli jo annettu. Onneksi Niina oli fiksumpi kuin minä, ja päästi koiran juoksemaan hihna perässään. Olin mennyt liian kauas, ja se johti siihen, että minua kohti syöksyvä karvapallero sai kasvatettua vauhtinsa äänennopeuteen ja käytti minua airbagina. Vain vaivoin, sain sen hillittömän hyppimisen lakkaaman ja survottua sen oikeaoppisesti istumaan eteeni ja siitä siirtymään sivulle. Voisi tosiaan joskus harjoitella sitä jarruttamistakin, siis siellä emännän päässä.

Seuraaminen hihnan kanssa: Ihan kohtuullinen seurauspätkä, perusasennot olivat suorempia. Kii oli vähän tarkkaamaton ja lipsui paikastaan parissa kohtaa, mutta pääosin tämä meni hyvin.


Pieni siperianhuskynpentu Nanok oli nuorin katsoja. Onneksi oppaana toimi Shamaani, eläkkeelle jäänyt johtajakoira, jonka paikka Nanokin on määrä täyttää. Viisas ja rauhallinen shamaani osallistui myös tottelevaisuuskilpailuun.

Lähtemättömän vaikutuksen varmasti teki myös kisaajan tinkaaminen tuomarin ja kanssakilpailijoiden kanssa ennen kisaa hyppy-liikkeen suorittamisesta alokasluokassa. Minä väitin, että hyppy suoritetaan seuraamisen ohessa, kun toiset taas tiesivät, että liike on muuttunut jo vuonna 2004. Kun vielä väitin, että minä olen niin sen liikkeen suorittanut, niin tuomarikin varmaan mietti, että tuo on kisannut koiran kanssa viimeksi jurakaudella. Niin kyllä olinkin, ja liike oli tosissaan muuttunut ja moni muukin asia. Itse asiassa kilpailussa oli sekin hyvä puoli, että sain nähdä, mitä kaikkia liikkeitä ja millä lailla suoritettuna tottelevaisuuden alokasluokkaan, josta kaikkien pitää toko-uransa aloittaa, nykyään kuuluu. Suunnitelmissa nimittäin on, että tämä ei jää Kiin ainoaksi esiintymiseksi kisakentillä, me palaamme asiaan, ehkä vielä tämän kuluvan vuoden aikana.

Pyöristettyjä kulmia

*
Luulin, että minun koirani ei tee semmoista.
Minä, kohtuullisen hyvä koiranohjaaja, aktivoin ja opetan koirani niin, että se ei tee mitään tuhoa kotona. Kuinka väärässä voi ihminen olla. Tulin ajatelleeksi asiaa, kun kirjoitin Kiin toiselle omistajalle, Tosselin kennelin Nooralle taas ylistävän meilin Kiin ihanista ominaisuuksista. "Ei se oo mitään tuhonnu" tai jotain sen tyylistä. Menin alakertaan, ja otin koiraperspektiiviä asiaan (toisin sanoen menin kontalleni lattialle, ja sain jo toistakymmentä kiloa painavan koiranpennun salamana niskaan).

Voi pe....e! Sieltä avautui silmieni eteen todellisuus. Lähes kaikkia tuoleja, pöytiä oli hienovaraisesti muotoiltu. En ollut koskaan nähnyt sen tekevän tuhojaan, joten en huomannut katsoa. Meillä nyt on muutenkin niin nuhjuista, että huonekalujen tuhot eivät pistä silmään.

Tämän blogin lukeminen säännöllisesti voi aiheuttaa koirakuumetta. Joka kerta, kun eksytte muille koira-aiheisille sivustoille netissä tai tuijottelemaan söpöjä koiranpentuja huokaillen lukekaa tämä kappale. Näin se menee: Ihmiset! Älkää hankkiko koiranpentua. Pennut pissaavat, tuhoavat ja ovat rasittavia. Todisteeksi rajuista väitteistäni esitän järkyttävää kuvamateriaalia ja tositarinoita:


Vielä palasiksi revittynä reissuvihkoa urheasti käytettiin.
Siitä luovuttiin vasta, kun kissa oli pissannut sen päälle,
ja haju oli sanoinkuvaamaton.


Onko teillä koira, kysyi kirjastontäti eräänä päivänä.
Ai, että mistäkö huomasi? Meillä on sivistynyt talous,
koirat aloittelevat reissuvihkolla, ja jatkavat Kaari Utrion
romaaneilla.


No, kun pissatti niin jumalattomasti...
Tämän oven tolkuttoman rappaamisen on Wanda
opettanut Kiille, mutta Wanda ei pikkukynsillään yletä
läheskään yhtä korkealle ja tee yhtä syviä naarmuja kuin 25-kiloinen "vauva".


Osaako se lentää? No ei ihan vielä, mutta hengaritkin
saattavat joskus tipahtaa kohtalokkain seurauksin lattialle...


Kaikki käy: liimapuulevy, maalattu puu, puu,
muovi, jopa metallia se on yrittänyt syödä
(mutta haarukkaa ei niin vain pistetäkään palasiksi).


Oikeastaanhan koira on tehnyt vain palveluksen:
terävät kulmat missä tahansa ovat vaarallisia...


Onneksi keittiön tuolit ovat kaameat, muuten
olisi tämän tuhon jälkeen tehty koirasta oikeasti ne kintaat...

Näiden lisäksi Kii on syönyt muun muassa Wandan upouuden koiransängyn (ei oo muuten mitään halpoja...) ja lempijoulukoristeeni, viime vuonna Ikeasta ostetut punaiset himmelitähdet. Ne oli löytyivät pieninä punaisina oljenpalasina ympäri taloa.

No mikä ihme tähän auttaa? Seuraavassa kootut konstit:

- Vanha kunnon ei, kovakalloisimmille tapauksille niskasta tarttuminen. Tämä on sikäli hankalaa, että yleensä jyrsimistä tapahtuu vain silloin, kuin et ole paikalla sitä todistamassa.
-Tabascoa siveltynä. Olen kyllä kuullut myös koirista, jotka nuolee tabascon sähköjohdoista ilolla. Nam, maustettua pöydänjalkaa! Ehkäpä jotain muuta - saakohan kynneliä perhepakkauksissa...
- Anna koiralle jotain, mitä se saa jyrsiä. Raaka naudanluu on meillä ehdoton ykkönen. Mutta kuten sanottua, se ei aina auta.
- Jos koira pelkää yksinoloa, rauhoittavia suihkeita on olemassa.
- Jos koira on parantumaton terroristi, ja sillä on turkkia, niin ulkotarha lämpimine koppeineen voi olla hyvä ratkaisu. Kunhan koira pääsee sieltä heti perheensä pariin, kun kotiin palataan.

Ja, että kaikille tuli selväksi, koiraa ei saa rankaista, kun tullaan kotiin, vaikka se olisi tanssinut sambaa astiakaapissa tai syönyt jääkaapin tyhjäksi! Tuhotyö on tapahtunut aikoja sitten, eikä koira sitä enää muista, eikä tajua tuhoja omikseen. Se, että koira tulee kyyristellen vastaan johtuu siitä, että omistaja on valmiiksi vihainen mahdollisista tuhoista, tai huomaa heti, että kaikki ei ole nyt kunnossa.
Voitte uskoa, että viha leimahti, kun eräänkin kerran roskikseen viemistä odottava pussukka oli jäänyt oven viereen, ja sen sisältö oli leviltelty sentin palasina ympäri kämppää. Koira kyyristeli jaloissa kuin ei koskaan ennen, ja laitoin sen rauhallisesti ulos, jotta sain rauhassa kiroilla sen alimpaan helvettiin.

Ja vielä yksi esimerkki koiran uskomattomasta kekseliäisyydestä: Eräänä päivänä lähtiessäni töihin huomasin järkyttävän asian. Kauniin lamppuni johto roikkui turhan lähellä koirien makuupaikkaa. Se oli ollut paikallaan siinä jo muutaman päivän, ja siinä onnittelin itseäni: mikä onni, ettei Kii ollut siihen vielä ehtinyt kajota. Olisihan se voinut kuolla vaikka sähköiskuun. Nappasin sen seinästä ja kun palasin töistä löysin sen, mitenkäs muuten, johto puhki jyrsittynä. Kii oli tajunnut järkevän koiran lailla, että kappas, kyllähän sitä NYT voi jyrsiä. NYThän siitä ei saa sitä pientä näpsäystä, jonka muut seinässä kiinni olevat ja muuntajalla varustetut lamput antavat. (Älä kokeile tätä kotona, en vastaa seurauksista.)

Erään caniksen caninusit

*
Kiiltä lähti kulmahammas. No, sen kuului lähteäkin, maitohammas kun oli, mutta maiskutteli koirakin vähän ihmeissään suutaan. Kiiltä ovat kaikki etuhampaat jo huomaamattomasti vaihtuneet, yksi pysyvistä on ehtinyt jo lohjetakin (voih!), mutta kulmahampaat olivat sitkeästi kiinni lihassa, vaikka isommat tekevät vierellä jo hyvää vauhtia tuloaan.

Siivosin koirien leluja lattialta, (sinänsä turhaa hommaa, koska ne lelut ripotellaan viiden minuutin kuluttua uudelleen lattioille joko eläin- tai ihmislasten toimesta.) kun Kii hyökkäsi yhden sukista kootun pehmolelun kimppuun, se päästi melkein heti irti sen näköisenä, että arvasin heti, mitä oli tapahtunut. Kurkistin suuhun ja kappas, alakulmahammas oli irronnut. No, ei siinä mitään, mutta se, että hammas löytyi muutaman sekunnin päästä lattialta oli jo ihme. Yleensä nuo roikaleet syövät tyytyväisinä hampaansa, eipähän mene kalsiumia hukkaan...
Ja mitä tapahtuikaan välipalan aikaan: kuusivuotias poikani tulee omenaa syötyään äidin luo. Hampaaseen sattuu...

Tämä hammasjuttu olisi ollut hyvä lopettaa edelliseen lauseeseen, mutta äläs luule, ei siitä niin vähällä päästy. (Siis nyt ollaan taas koiran hampaissa, ei sentään edes meillä kasva lapsille varsinaisia kulmahampaita, vaikka toki olisivatkin kätevät ja antaisivat itsevarmuutta monessa tilanteessa). Heti kun pääsin riemuitsemasta siitä, että yksi hammas oli lähtenyt, huolestuin siitä, että ne toiset kulmahampaat eivät lähde. Viereen kasvaneet pysyvät kulmahampaat olivat jo miltei maitohampaiden kokoisia. Näytin tuplakulmiksia rokotusten yhteydessä eläinlääkärillekin, mutta hän oli sitä mieltä, että niitä voidaan vielä seurata.
No, annas olla kun ne maitohampaat sitten lähtivät, niin huomasin, että toinen pysyvä alakulmari on kääntynyt hieman sisällepäin ja sorvaa kasvaessaan kitalakeen mukavan kokoista aukkoa. Olin jo siinä vaiheessa ihan varma, että tästä nyt ei selvitä ilman anestesiaa. Mutta kyllä selvittiin! Ihme ja kumma hammas alkoi kääntyä ihan itsekseen oikeaan asentoon.

Mitä tästä opimme. On ihan parasta antaa hampaiden kasvaa ja putoilla ihan rauhassa, ja kurkistaa sitten vasta suuhun, kun verta tippuu. Kyllä ne siellä itsensä aivan oikein järjestävät, siitä on ihan turha hermostua!
Tässä vaiheessa edellämainitulta ihmislapselta liikkuu neljä alaetuhammasta, enkä minä ole moksiskaan. Kyllä se lapsenkin purenta siitä korjaantuu.

Suppea hammas-suomi sanasto (virheet ovat enemmän kuin todennäköisiä)

Koiranpennun 28 maitohammasta vaihtuu siis 42 pysyvään hampaaseen.
inkisiiva=etuhammas (tämä on henkilökohtainen suosikkini)
molaari=poskihammas
caninus=kulmahammas, joskus myös torahammas
premolaari=välihammas, kulmahampaiden ja poskihampaiden välissä,
jos joku hammas puuttuu, se usein on joku näistä
leego=hammas
näpätä, topata=näykätä
tikata, haukata=purra

Paras lopettaa tähän, lipsuttiin jo aiheesta siihen, mitä niillä hampailla voi tehdä. Jos tulee mieleen muita aiheeseen liittyvä sanoja, otan ilolla kommentteja vastaan. :)

Pentu lahkeessa kii

*
Kolme vuotta se oli mielessä, joskus enemmän, toisinaan vähemmän: koira, järjestyksessä kolmas.

Sain ensimmäisen koiran ollessani 13-vuotias. Ajoimme isän kanssa hakemaan sen Vantaalta asti. Koiranpentu matkusti kotiin Kolariin vieressäni ja minä hymyilin. Kolme vuotta sitten 12-vuotias Viivi matkusti sylissäni eläinlääkärille lopetettavaksi, isä ajoi ja minä itkin. Toinen koiramme Wanda kävi katsomassa kuollutta ystäväänsä, ennen kuin se haudattiin pihakuusen alle.

Kolme vuotta tuntuu pitkältä ajalta ilman sitä toista koiraa. Koirakuume kävi ajoittain korkeana, mutta laski sitten taas. Onko minulla sille aikaa? Entäs lapset? Näin jälkiviisaana voi sanoa, että aikaa on kaikkeen, mitä todella kovasti haluat tehdä. Ja ne lapset. Taitavat viihtyä paremmin koiran kuin äitinsä seurassa.
On olemassa koiria ja rotukoiria. Canis lupus familiaris, koiria yhtä kaikki. On ihmisiä, jotka ottavat mieluusti monta rotua samassa paketissa pienemmällä rahalla, yhden rodun ihmisiä, ja taas meitä, jotka vielä etsivät sitä oikeaa. Meille tulisi kolmas koira, kolmas rotu, briardi. Lukemattomat tunnit kuluivat netissä kuvia selaten ja kasvattajien suunnitelmia seuraten. Suomessa syntyy vain nelisenkymmentä briardinpentua vuosittain, joten varauduin odottamaan.

Samaan aikaan syntyi Tsekissä kennel Bar-Bar Beskydyssä kymmenen fawnin värisiä briardin pentua. Tilaus oli jo tehty, pentueesta luonteensa puolesta lupaavin lähtisi Suomeen. Koira saapui syksyllä ensin kennel Tosseliin, sen jälkeen meille Kolariin sijoitukseen.

Pennun virallinen nimi oli Walk the Line Bar-Bar Beskydy. Mieheni innostui: se me halutaan, vaikka aiemmin on vain näyttänyt pitkää naamaa, kun olen kertonut suunnitelmistani lauman kasvattamiseksi. Syykin löytyi. Walk the Line -elokuva kertoo Johnny Cashista, joka oli tosi kova jätkä soittamaan kitaraa ja laulamaan, kuten kaikki muistanevat. Myöhemmin tosin paljastui, että tsekkiläisellä kasvattajalla ei ollut aavistustakaan kyseisestä leffasta. Hän oli etsinyt W:llä alkavia pennunnimiä internetistä satunnaisotannalla. Pentuesisaruksissa oli muun muassa koira nimeltä War Hatchet ja Wuotan.

Minun aivoni askartelivat siinä vaiheessa jo koiran tulevassa kutsumanimessä. Ei narttukoiraa voinut Johnnyksikään ristiä (vaikka mielessä kyllä kävi). Lapsilta ei auttanut kysyä. Viimeksi he vaativat, että seuraava koira nimetään aiemmin kuolleen Viivin mukaan, mikä minusta on vastenmielinen ajatus. Koira oli jo haettu, ja juoksenteli onnellisena pihamaalla, enkä minä vielä tiennyt, miksi sitä kutsuisin. Siinä pihalla käveleskellessäni, muriseva pieni briardinpentu lahkeessa roikkuen keksin sen. Kii!

Mies huomautti myöhemmin, että Kii on sellainen kirjainyhdistelmä, jonka voi huutaa tosi kovaa. Sehän sattuikin sopivasti, siinä vaiheessa olin alkanut aavistella, että tämän kaverin kanssa voi jossain vaiheessa tarvita myös hieman volyymia.