keskiviikko 2. joulukuuta 2009

Kii-rallia

*
Päivitän yleisön pyynnöstä. Terveisiä vaan Muonioon! :)

Laiskan ihmisen unelma on löytää koiralleen liikuntatapa, joka mahdollisimman vähän kuormittaa ihmistä itseään. Jos ei viitsi elukkaa juoksumatolla juoksuttaa ja pallonkin heitto portailta kuormittaa elikon stressihormoneilla ja tekee siitä sekopään (nähty monella bordercolliella ja seisojalla ihan livenä miten tämä tapahtuu), niin mikset kokeilisi vetourheilua. Yllättävän kauan meilläkin meni, että tajusin pukea Kiille valjaat päälle ja napata porraspielestä sen potkurin, jonka mummo (meidän mummo oli, ei mikään mummo osastoa random) oli meidän käyttöön siihen ystävällisesti jättänyt.
Ja voin kertoa, kuten olen monelle jo kertonutkin ja facebookissa julistanut, että ihan takuulla rikoimme nopeusrajoituksia Raittipellontiellä. Siinä kun saa ajaa vain neljääkymppiä! Wanda toimi hienosti kirittäjänä pinkoen ison rohmun edellä. Ja siis vetäähän Kii osaa. Se vetää hihnassakin, enkä ole kovasti satsannut siitä pois opettamiseen, kun se niin vähän hihnassa muutenkaan on. Ongelmia tuli, kun koira huomasi, että mamma tulee sinne, minne hänkin, eli rupesi valjakon kippariksi. Sain onneksi topattua koiran menon, ennen kuin se lähti umpiseen kahlaamaan.
Se on muuten villi asia, positiivinen siis, miten koiran kanssa tulee liikuttua enemmän kerrostalossa kuin omakotitalossa. Kun se pakollinen ulkoilu on joka tapauksessa hoidettua, niin sitä miettii, että samallahan me voidaan kävellä pikku lenkki korttelin ympäri tai postin kautta tai... Kuin huomaamatta itsekin liikkuu enemmän verrattuna siihen, että päästät koirat pihalle asioilleen. Tämä kuuluu niihin asioihin, joihin pitää ehdottomasti kiinnittää huomiota seuraavan kerran kun tästä muutetaan, toivottavasti siihen omakotitaloon joskus tulevaisuudessa. Koirien kanssa voi käydä myös pienemmän lenkin kävelemässä, aina ei tarvi lähteä tunniksi tai viiden kilsan lenkkiä tekemään. Vaikka toki sekin kannattaa tehdä, ainaki joskus.
*

keskiviikko 18. marraskuuta 2009

Laiskan päivitystä

*
Jälleen pitkän tauon jälkeen palaillaan asiaan, emmekä edelleenkään ole päässeet kunnolla treeneihin kiinni. Tottelevaisuutta olen ottanut lenkkien yhteydessä sen verran, ettei se vallan unohdu, mutta muuten ollaan oltu laiskoina, vallan laiskoina. Pikkusien olen aloittanut seuraamisesta istumista, ihan vaan aluksi, jotta se tajuaa, että niinkin voi tehdä. Tämä on siis liike, joka vaaditaan BH-kokeessa (jonne me siis seuraavaksi tähtäämme). Seuraamisesta pitää istua paikoilleen hetkeksi. Oikeastaan odotellaankin tässä, koska päästäisiin Rohki-hallille treenaamaan. Piti liittyä Pellon Länsi-rajan kennelkerhoon jo pelkästään sen vuoksi, että niin hienon hallin rakensivat. Ja toki sinne pitää päästä nyt talvikaudella sitten myös harjoittelemaan. Ja siis nimenomaan sitä BH-treeniä olisi luvassa. Pitäisi vain jaksaa kaivaa sääntökirja tuolta komerosta ja ruveta tankkaamaan kuvioita ja liikkeitä.

Kii on pysynyt terveenä eli epilepsiaepäilys vailtuu yhä kauemmas. Jonkun verran hermoja on syönyt tässä pienemmässä kämpässä asuminen, kun eläimet, niin, tarvitsisivat vähän enemmän tilaa. Kun tulee kotiin, vastassa on nimittäin ihan karmea haju. Ilmanvaihto ei takuulla toimi kunnolla ja kun talossa on niin paljon hengittäviä ja toisinaan myös haisevia eläimiä ja ihmisiä, niin en yhtään ihmettele. Ikkunoita joutuu aukomaan, että saa happea.
Kissa on ottanut saunassa sijaitseva vessansa omakseen hyvin, eikä "yllätyksiä" ole muualta löytynyt. Ainut vaan, että samalla se on ottanut omakseen saunan lauteet. Siellä se makailee ja on raapinut mukavasti kohtuu-uusia sileitä laudelautoja (kääk!). Pitänee vähän hioskella, kun täältä on pois muuttamassa.

Kii on alkanut huolestuttavasti jyrsiä lasten leluja. Muutaman kerran olen palasiksi jyrsityn epämääräisen muoviesineen heittänyt vain salassa roskiin, että eivät koiralle suuttuisi. Tylsäähän sillä on päivät pitkät kotona olla, eikä emäntäkään viitsi kovin kauas lenkille raahautua. Tosin siinä suhteessa olen vähän tsempannut, ja todennut, että jos käydään ulkona vaikka se 20 minuuttia, niin voihan tässä jonkun renkulan siinä ajassa kävelläkkin, tulee itsellekin kuntoa (edes vähän).



Tässä viisivuotiaan poikani ottama kuva Kiistä
meidän uudessa kodissa tukailemassa jonkun kengänpohjia.
Ihan hyvin on onnistunut, siis kuva.


Eikös ole muuten jo hauvalla komea parta. Ja kiva sitä on harjatakin. Yhdellä kerralla mietin, että miten tämä nyt näin takkuun on päässyt, juurihan minä tämän harjasin. Äläs luule. Tarkistin asian ja kappas, edellisestä harjaustuokiosta oli kulunut jo 4 viikkoa. Ei siis mikään ihme, että oli vähän takussa. Mutta siis kovin vaikeahoitoinen ei tämä turkki nyt kyllä ole. Pentuturkin lähdön aikaan meinasin samalla kiskoa omankin tukan päästäni samalla, mutta nyt tilanne on rauhoittunut, ja Kiille kasvaa komea aikuisen koiran karva.
*

torstai 15. lokakuuta 2009

Koirani mun

*
Kii on nyt minun.
Se lakkasi olemasti sijoituskoira ja siirtyi minun omistukseeni virallisesti muutama viikko sitten, ja tällä viikolla sain vielä omistajatodistuksenkin postissa. Aiemminhan Kii on ollut virallisesti Tosselin-kennelin Noora Kososen omistama, joka sen Tsekistä tänne Suomeen lennättikin. Hän kuitenkin päätti siirtää koiran minun nimiini, koska ei aio käyttää sitä jalostukseen eli ei aio pennuttaa sitä. Tämä ei nyt kovin montaa asiaa muuta, eikä varsinkaan koiran elämässä, mutta papereissa siis minä olen nyt Kiin virallinen ja ainut omistaja. Sikäli hieman ikävää, että koirasta ei ollutkaan jalostuseläimeksi, mutta onneksi nämä Kiin ongelmat (puolivuotiaana saatu epilepsiakohtaus ja murina tietyissä tilanteissa vieraille ihmisille) ovat meillä ainakin tähän asti pysyneet poissa tai ainakin suurin piirtein hallinnassa.

Ensimmäisissä tokotreeneissä huomasi todellakin, että oli koko kesä tai ainakin syyskesä lusmuttu. Koira oli kuin siipiä vailla. Räyhäsi ja vaati. Se tunki koko ajan seurausliikkeessä eteen, notta kohta kompastuin siihen rakkiin. Pakko alkaa treenata nyt taas enemmän, muuten menee ihan harakoille koko tottelevaisuus. Liikkeet on Kiillä selvästi muistissa, mutta pitkäjänteisyys ja kärsivällisyys on unohtunut. Tietenkin koira on niin täpinöissään koulutustuokiosta muutenkin, että jo pelkästään sen takia meuhkaa ja pyörii yli-innokkaana. Säännöllistä treeniä vaan, niin eiköhän se siitä. Pitäisi saada vain täällä Kolarissakin se sopimaan jotenkin päiväohjelmaan. Jotenkin täällä ei ole yhtä helppo lähteä ulos treenaamaan koska (kootut tekosyyt): a) Pihaa ei ole b) Wanda on yleensä mukana tai sitten sen joutuu käyttämään ulkona vielä erikseen (ei jaksaaaaa...) c) Muitakin liikkujia on (myös muita koiria). Viimeinen kohta on tietenkin häiriötreenin kannalta loistojuttu, mutta tätä koiraa kun on vaikea saada rauhoittumaan ja keskittymään muutenkin.

On aika koiranomistajan elämässä, jolloin miettii, miksi ihmeessä otin nartun, enkä uroskoiraa. Ja se on silloin, kun ensimmäinen juoksu eli kiima eli kärvä ilmaantuu. Meillä se tapahtui noin viikko sitten. Olin jo vähän kaivannut Kiin ensimmäistä juoksua. Yleensä se tulee noin vuoden iässä, ja Kii on nyt vuosi ja kolme kuukautta. Kysyinkin Minnalta toissaviikolla treeneissä, että olenko vain voinut missata koko juoksun. Taisi vastaus olla suurin piirtein, että NO ET.
Ja totta tosiaan, kun koira vuotaa koko ajan kuin kuolettavasti haavoittunut eläin, sitä ei voi olla huomaamatta. Pienen Wanda-parsonin juoksuja piti tihrustaa suurennuslasin kanssa, ja ne menevät ohi hyvin huomaamatta. Ainut näkyvä merkki siitä, että koira on ollut juoksussa on Wandan karkaaminen "kartsalle" miehiin. On suoranainen ihme, että meillä ei ole yhtään sekarotuista pentuetta syntynyt, kun se on joskus uskomattomilla konsteilla livistänyt urosten luo. Tästä kerrottiinkin blogin alkutaipaleella.
Mutta toisaalta. Joka kerta, kun luutua lattioilta veritippoja, kun koira on kiskonut sadannen kerran ne juoksuhousut jalastaan, mietin sitä, kuinka uroksella on kiima vuoden jokaisena päivänä, jolloin se vain saa hajun juoksuisesta nartusta. Voi sitä leukojen lousketta! Minun tarvii kärsiä tätä vain kaksi viikkoa kerrallaan kahdesti vuodessa. Samassa taloudessa asuvat nartut yleensä nimittäin alkavat "juoksemaan" samaan aikaan. Tämä liittyy luultavasti suden selviytymisstrategiaan jollain lailla, mutta on myös kätevää, ettei koko vuotta tarvi mopata. (Meillähän kun ei normaalitilanteessa mopata noin koskaan...)
*

tiistai 22. syyskuuta 2009

Tunnelma katossa

*
Muutimme. Koko meidän neljän ihmisen ja kolmen eläimen eläintarha tungettiin noin 73:een neliön kerrostalokolmioon. Voin vakuuttaa, ettei ollut vaivatonta ja helppoa. Jouduimme luopumaan paljosta tavarasta, jotta saimme itsemme mahdutettua asuntoon. Kissan osalta tilanne muuttui ehkä eniten. Se ei enää pääse ulos. Omakotitalossa sillä oli varmaan monen neliökilometrin reviiri joka on nyt siis hieman kutistunut. Ehkäpä eläin myös aavisti tulevan, koska muuttohässäkän ollessa pahimmillaan kissa otti ns. ritolat ja poistui oleilemaan muualle. Sitä ei näkynyt talolla päiväkausiin. Olin jo melko hädissäni ja suunnittelin katin loukuttamista, kun se viimein ilmaantui kuin ei mitään. Sen jälkeen se ei sitten ulkoilmaa enää ole nähnytkään. En viitsi kuusivuotiasta kollipoikaa enää valjaille opettaa, saattaisi olla enemmänkin traumaattista touhua kissan mielestä. Se siis saa olla sisällä. Taas kissa yllätti. Vain muutaman kerran se on ulko-ovella mourunnut ja melko tyytyväisenä elelee makuuhuoneessa sängyn alla ja käy keittiössä syömässä toisinaan.
Koirat sen sijaan. No, nehän pääsevät ulos. Vapaaksikin. Mutta ulkoilemassa pitää olla aina mukana myös se ihminen. Itselle se on rankkaa, kun on tottunut koirat vain päästämään ovesta pihalle, mutta Kiille se tekee vain hyvää. Koira ei tosiaankaan osaa edes kulkea hihnassa, niin vähän sitä on kiinni pidetty. Ja toisaalta on loistojuttu, että se saa nyt tehotreenausta kaupungissa kävelyyn. Meillä on ollut treenauksessa viime aikoina muun muassa Tänne! Odota! Siinä! Sivulle! Mene! Vapaa! ja lisäksi aimo joukko käsimerkkejä. En viitsi käyttää liikenteessä samoja seurauskäskyjä kuin tottelevaisuudessa, koska ajatus on vain se, että koira pysyy vierellä noin metrin säteellä sillä ja aina pientareen puolella. Hyvin se on oppinut, joskin välillä riehaantuu liiaksi. Tiellä kun ei saa leikkiä, ei edes jalkakäytävällä.
Viime aikoina tosin, kun talon myyntikuntoon laitto on vienyt suurimman osan ajasta Kii on saanut tyytyä pieniin pissatuslenkkeihin ja treenittömiin viikonloppuihin. Se on selvästi kerännyt painetta ja on rauhaton sekä sisällä, että niillä pissatuslenkeillä. Onneksi pian on suurin työ tehty, jos vaikka taas olisi aikaa koiran koulutukseen. Seuraavaksi meillä alkaa BH-kokeeseen (koe, joka tulee suorittaa ennenkuin saa osallistua palveluskoirakokeisiin) treenaus. Kiillä on suurin osa liikkeistä jo aika hyvin hallussa, mutta muutamassa on hiomista. Ja lisäksi minussa on enemmän kuin vähän hiomista. BH-kokeessa kaavio pitää ohjaajan muistaa ulkoa. Siellä ei ole liikkeenohjaajaa kuten tokossa kiljumassa että oikealle ja liike seis. Tämä on meille hyvin haastavaa. Saa nähdä miten rouvan käy.
*

sunnuntai 30. elokuuta 2009

Lomaltapaluuerikoinen

*

Valmiina kehään.

Kesäloma on ohi, ja koiraharrastajakin on takaisin sorvin ääressä. Ja kyllähän siinä viiden viikon aikana ehtikin tehdä jos jonkinlaista. Koirarintamalla treenattiin kera ystävien ja käytiin pyörähtämässä erikoisnäyttelyssä. Arvoin aiemmin vienkö koiran kehään vai tottelevaisuuskisoihin, ja näyttelyhän se sitten lopuksi voitti. Ja varsinkin kun Minna U. lupasi esittää Kiin, niin en enää miettinyt yhtään. Kehään siis!
Niinpä sitä sitten ajeltiin 8. elokuuta Kiiminkiin muiden briardien sekaan. Oli kyllä hieno juttu nähdä niin paljon briardeja yhdellä kertaa. Kylillä ei juuri samanrotuisia vastaan kävele, sen verran ovat rekisteröintimäärät alhaiset. Hämmentävää oli se, että muutamien koirien haukku kuulosti täsmälleen samalta kuin Kiin länkytys. Käännyin välillä torumaan koiraani, joka tuijotti ruskean karvapehkon alta: En se minä ollut!
Päivä oli ihana, aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta ja puitteet olivat aivan loistavat. Kiillä oli iso häkki varjossa, jossa se sai lepäillä ja odotella omaa vuoroaan. Välillä muristiin ohi käveleville karvakasoille (hyökkäys on paras puolustus, siis niin tuntuu tämä ajattelevan). Jonkin aikaa saatiinkin odottaa, sillä ennen meitä olivat pennut ja urokset. Käytin Kiitä vähän kävelemässä, mutta muuten se sai tyytyä häkkiinsä, kun mamma halusi seurata koiria kehässä. Ajattelin sen nukkuvan siellä rauhallisena, mutta vielä mitä. Hän keräsi vaan virtaa ja painetta. Huomasin sen siitä vauhdista, millä se sitten sinkosin sieltä ulos. Tiukalla ärjymisellä sain harjattua ruttaantuneet karvat jälleen ojennukseen ja koiran siistiksi.


Äitiii!!! Siellä se huutaa, varmaan apua tai jotain.

Kun Minna otti koiran huomattiin hyvin pian, että minä en voi jäädä näkyville kehän reunalle. Sen puoltaa niin koko ajan minun luo, että juoksutus menee värkkäämiseksi. Komento kuului: piiloon meet, ja huudat kun seisotetaan. Etsin hyvän lymypaikan tuomarin teltan vierestä ja kyykin siellä kun juniorinartut huudettiin kehään. Kii oli toiseksi viimeinen, joten yksilöarvostelua sain odotella siellä teltan takana jonkin aikaa. Kii meni ihan nätisti Minnankin kanssa, vaikka kuikuilu vähän mamman perään. Sitten mentiin seisomaan tuomarin eteen ja tarvittiin sitä ryhtiä. Kun huusin, niin koira kyllä selvästi ryhdistäytyi. Vielä muutama huuto ja Kii hermostui ja rupesi hyppelehtimään hihnassa turhautumistaan.


Mrrr! Sanoo Kii, kun tuomari suuhun tunki. Takaa saa kyllä tutkia.

Tuomari saksalainen Ingrid Gossens tutki Kiin, huomasin, että jotain tapahtui, mutta en arvannut siinä vaiheessa, että mitä. Kii juoksi rundit arvostelun mukaan hieman pentumaisesti, mutta ihan nätisti ensikertalaiseksi ja yksilökehä oli ohi. Kehätuomari kiikutti vaaleanpunaisen ERI-nauhan (erinomainen) Minnalle ja minä olin, että Jee! Ilo jäi lyhytaikaiseksi, sillä kehän hulinassa tuomari oli kuultu väärin ja kehätuomari tuli oikaisemaan. ERI vaihtui punaiseksi EH:ksi (erittäin hyvä). Mutta syy oli perusteltu. Kii oli murissut tuomarille hampaiden tarkistuksen aikana. Kaikki muu olikin yhtä kehua arvostelussa. Kaunis on koira, mutta kyllä vieraiden ihmisten vain pitää päästä myös sinne suuhun katsomaan. Onneksi tuomari oli topakka briard-kasvattaja, eikä pelännyt isottelevaa nuorta koiraa pätkääkään, vaan tutki hampaat loppuun asti. Toinen tuomari olisi työntänyt eevan (EVA= ei voida arvostella) kouraan ja heittänyt kehästä. Tosin muusta tutkimisesta Kii ei ollut moksiskaan, vain hampaita ei olisi saanut tonkia. Harjoittelun paikka, mutta totuuden nimissä pitää sanoa, että ei ole ensimmäinen kerta ja että Kii on juuri sen tyyppinen koira, että se voi tuommoisen tehdäkin.


Kii ja vaaleanpunainen ERI-nauha, joka on jo palkintopallikuvassa muuttunut EH:ksi.

Kii sijoittui ryhmässään neljänneksi, toiseksi viimeiseksi, mutta tosiaan ihan omasta ansioistaan. Paluumatkalle lähdettiin väsyneinä ja kokemusta rikkaampina. Oli kyllä ollut kiva päivä ja sai briard-piirien nettikasvoja yhdistettyä oikeisiin kasvoihin ja koiriin. Tulomatkalla vedin vielä tiekamerasta reilun satasen pikavoiton (elämäni ensimmäinen ylinopeussakko ja hyvin lievällä ylinopeudella), joten hieman tuli reissulle ylimääräistä hintaa, mutta mitäpä en koiraharrastuksesta maksaisi.

Kuvat: Mika Vähä
*

sunnuntai 19. heinäkuuta 2009

Huono kunto ja häntä poikki

*
Laiskaa on ollut meidän treenaus. Kun loma alkoi, niin viimeisetkin rippeet ryhdistä elämässä hävisivät, ja me olemme vain lähinnä lenkkeilleet. Iloinen juttu on se, että molemmat lapset oppivat polkemaan juuri pyöriään ilman apurattaita, mikä tarkoittaa sitä, että he voivat lähteä mukaan, kun lähden lenkittämään koiria. Se taas tarkoittaa sitä, että lenkille voi lähteä myös silloin, kun olemme keskenään kotona. Lapsia ei voi siis enää käyttää tekosyynä. On kyllä syytäkin tihentää ja nopeuttaa lenkkeilyä. Koirilla ja emännällä on suorastaan luvattoman huono kunto, ja olo on sen mukainen.
Lomalla lähdemme myös viikoksi anoppilaan Poriin, ja Kii saa viihtyä sen aikaa koirahoitolassa. Iso ja vilkas koira on hieman hankala vieraiden ihmisten hallita, joten koirahoitola on varmempi paikka. En halua todistaa ongelmatilanteita puhelimen päässä. Siskoni olisi voinut Kiin ottaakin, sinne menee pieni terrieri Wanda (kuolisi koirahoitolassa ikävään ja kylmyyteen), mutta puhuimme, että ehkä sitten myöhemmin, kun Kii on kasvanut kunnolla aikuiseksi ja hänen tyttärensä painaa ainakin puolet siitä mitä koira. Kii tykkää yli kaiken pienestä serkkutytöstä, mutta kaataa pienen melko helposti hosuessaan ja tyttö arastelee varsin luonnollisesti jättiläiskoiraa, vaikka pitääkin siitä.
Näyttelyharjoituksia olemme pitäneet muutamaan kertaan varsinaisten treenien jälkeen. Kii seisoo hienosti Minnalla, mutta juoksussa on pientä hiomista. Menee vähän laukkaamiseksi, hyppimiseksi, vetämiseksi tai jarrutteluksi. Jos totuudessa pysytään, niin näin Kiin esittävän hyvin vähän ravia, mikä siis on koiranäyttelyssä koiran juoksuttamisen idea. Raviliikkeet. Minna sanoi, että jokaisella on semmoinen koira kuin ansaitsee ja se pitää kyllä paikkansa. Kii seuraa, menee salamana maahan ja pysyy paikallaan, mutta ei osaa kulkea hihnassa. Pidän sitä lähes aina irti, joten ei ole tarvinnut opetella. Niinpä ei ole mikään yllätys, ettei se kävele nätisti näyttelyhihnassakaan. Pitänee ottaa itseä niskasta kiinni ja harjoitella sitä, vaikka tuossa pihalla hölkyttää, edes vähän.
Pitänee lisäksi huomenna soittaa eläinlääkärille. Wandan hännässä on jotain vikaa. Uskon, että se on murtunut tai jotain. Koira riiputtaa sitä oudosti, eikä häntä nouse selän päälle kuten normaalisti. Saa nyt nähdä mitä sille voidaan tehdä, varmaan ei mitään, ehkäpä saamme antibioottikuurin, mutta tuon ikäisen koiran kanssa en kyllä ota mitään riskejä. Olen myös havainnut, että kaihi on alkanut kasvaa Wandalle silmiin. Se taas vaikuttaa enemmän vanhempien koirien säännöltä, kuin poikkeukselta, mutta taidanpa kysyä siitäkin, kun kerran eläinlääkärille mennään. Ja ai niin, Kii pitää lonkkakuvauttaa ja hoitaa sille vientilupa Ruotsiin. No, ehkäpä hoidamme kaikki kerralla. Pitänee soittaa naapurikuntaan Pekalle. Ei pysy raha koiraperheissä, eläinlääkärille menee se (vaikka Pekka antaa aina alennuksia).
*

keskiviikko 8. heinäkuuta 2009

Leirielämää

*
Viikonloppu leirielämää takana. Huh, huh! Olimme siis Muonion pelastuskoiraleirillä lauantain ja sunnuntain ja syvennyimme haun ja jäljestyksen maailmaan. Tosin meillä pelastuskoirailu ei välttämättä ollut se ensisijainen syy olla leirillä, sillä Kii suuntaa palveluskoirakokeisiin, ainakin aluksi. Mutta lajit ovat hyvin paljon samanlaiset, ja kuten kurssin toinen kouluttaja Allan "Allu" Aula kertoi, kyse on pohjimmiltaan siitä, haistaako koira ilma- vai maavainulla, kaikki muu on hienosäätöä.


Tottelevainen Kii.

Leiri meni Kiin kanssa kohtuullisesti. Jälkiharjoitukset pyllähtivät ihan takapuolelleen koiran rynniessä eteenpäin hullun lailla, mutta haussa koiran energia oli hyvin paikallaan. Päätimmekin ottaa jäljessä hieman takapakkia, helpottaa harjoituksia reilusti ja edetä rauhallisesti. Haku nousee varmaan meillä harjoituksissakin nyt ykköslajiksi. Koira saa juosta ja mennä. Leirillä otettiin muutaman kerran ilmaisua haupallolla (pallo, jonka koira saa vain haukkumalla niin julmetusti). Haupallon olen sille opettanut oikeastaan vain haun ilmaisua silmällä pitäen. Ei ollut vaikeaa, Kiille haukkuminen on melko luontaista (joskus siitä on jopa hieman harmia).


Kii on turkkinsa alla oikeastaan aika siro ja laiha (!) koira.
Sitä vain on vaikea havaita.

Esineruudulla koira teki parastaan ja toi tavarat ruudusta varmasti, kesti montaa tyhjää pistoakin väsymättä työskentelyyn. Viimeisenä tehtiin harjoitus, jossa esineet vietiin ruutuun koiran näkemättä (tosin helppoon paikkaan). Kii nosti molemmat esineet hienosti ja lähti pistolle innokkaasti, vaikka oli jo yhden tavaran tuonut. Tässä vaiheessa alkoi emännälle avartua, että ehkä kannattaa keskittyä siihen, mikä on nyt vilkkaalle koiralle luontaista.


Hoplaa! Estekoulutus on vielä hieman kesken,
mutta Kii hyppää innokkaasti.

Vielä Muoniossa olimme epävarmoja siitä, osallistummeko briardien erikoisnäyttelyn tottelevaisuuskisaan. Pian leirin jälkeen alkoi kirkastua, että emme. Kii on vielä niin vauva, että se häslää ja sählää, hyppii ja pomppii ja tuntuu, että en voi vielä siltä vaatia niin kurinalaista käytöstä kuin tokokisoissa pitäisi esittää. Lisäksi jännitysmomentin tuo ensimmäinen kiima, juoksu, jota ei edelleenkään ole kuulunut. Se voi sekoittaa nuorta koiraa entisestään.
Liikkeet tottelevaisuuskisan alokasluokkaan ovat valmiit, ainoastaan hypyssä on meillä vielä tehtävää. Kii tykkää hyppäämisestä, mutta ei vielä "vedä" esteelle. Kisoissa tulkitaan kaksoiskäskyksi, jos näytän esteen koiralle kädellä käskyn yhteydessä, ja sen Kii vielä tarvitsee hypätäkseen.
Mutta vaikka siis tokokisoihin ei vielä siis mennä, sen sijaan Kii ilmoitetaan erikoisnäyttelyssä kehään junioriluokkaan. Pakko sentään se on tehdä, kun kuitenkin sinne asti mennään. Minna U. lupasi vielä esittää komistuksen, niin eiköhän siitä ihan kiva reissu sulkeudu. Itse olen ylpeä varsin näyttävästä koirastani, ja semmoista koiraa on aina myös kiva viedä näyttelyyn.


Kii hakuharjoituksissa. Sinne se ukko meni!


Siellä se ukko (Allan Aula) oli, ja minun pallon kanssa!!!
Hauhauhau!


Näistä upeista kuvista saan kiittää muoniolaista Maija Vinnikkaa. Loput Maijan peko-leiriltä ottamat kuvat (kaikki kuvat siis eivät ole täynnä yhtä briardipallukkaa) löytyvät tästä linkistä.
*

perjantai 26. kesäkuuta 2009

Netittömyys teettää

*
Dodii! Miltei kuukausi siinä meni, mutta nyt olen linjoilla taas. Ukkosen perhana hajoitti koneen ja hankaloitti huomattavasti kaikkien asioiden hoitoa, siinä sivussa myös blogin päivitystä. Tähänkään päivitykseen ei nyt kuvia tule. Pitää ensin varmistaa, että tämä uusi kone "juttelee" nätisti tuon ulkoisen kovalevyni kanssa. Muutamille koirakuville jouduin sanomaan hyvästit, kun niitä ei saatu raavittua koneen levystä irti, mutta onneksi (näin kannattaa siis toimia) suurin osa kuvista oli koneen ulkopuolella ukkoselta ja viruksilta suojassa.
Huomasin, että pidän yhteyttä ihmisiin yllättävänkin paljon netin kautta. Kun nettiä ei kuukauteen näkynyt, niin ei oikein tiennyt missä mennään ja kenen kanssa. Vähän ulkona koko ajan siis, kaikesta. Koirahommat on nettiytyneet vauhdilla, jopa raivostuttavuuteen asti. Ilmoittauduin tässä muutama viikko sitten Länsi-rajan kennelkerhon pelastuskoirakurssille. Allan Aula oli tulossa opettamaan, ja totta kai minä olin innolla menossa mukaan. Maanantai-iltana lähdin ajelemaan Pelloon koirulin kanssa dumpattuani lapset mummolaan yöreissulle. Rohki-hallilla oli epäilyttävän hiljaista. Ajattelin, että niillä on varmaan teoriaa hetken alussa ja mietin, missä se voisi olla. Soiteltuani aikani sain kuulla, että kurssi oli peruttu. Suu loksahti auki tyrmistyksestä. Eihän tämä voi olla totta!!! Mutta kyllä se oli.
Kyllä siitä nettisivuilla ilmoitettiin, oli kurssin yhteyshenkilön selitys. Jassoo. Kun nettiä ei kotona ollut, niin en paljon työaikana viitsi yhdistysten sivuja plärätä. Itse kun kuulun aika moneen koirayhdistykseenkin. Tosin en usko, että olisin tietoa saanut vaikka netti olisikin ollut koko ajan käytettävissä. Kurkkaan yhdistysten sivuille kun muistan, enkä naapurikunnan yhdistyksen sivuilla vieraile kovinkaan usein. Tiedon kurssistakin sain sähköpostitse Muoniosta, jonka jälkeen kävin kyllä netissä tsekkaamassa kurssin tiedot.
Mutta siis tähän on menty. Ennenkuin poistuin erittäin tuohtuneena paikalta, sinne saapui toinen harrastaja, joka sai myös pettyä. Kaksi viidestä osallistujasta ei ollut saanut tietoa, että kurssi oli peruttu liian vähäisen osanottajamäärän vuoksi alle viikkoa ennen kuin pari päivää kestävän kurssin piti alkaa. Jos nimi kerran kysytään osallistujilta, niin voi varmaan sen vaivan nähdä, että heittää edes tekstiviestin kurssin peruuntumisesta. Kun on joka toinen viikko yksinhuoltaja miehen työn vuoksi, ei todellakaan varaa lastenvahtia tai ajan 200 kilometriä huvikseen. Äh, vieläkin suututtaa.
Ainoa, mikä piristää mieltä on se, että Muonion pelastuskoiraleiri lähestyy, ja sitä ei tulla perumaan. Osanottajia on jo nyt tarpeeksi, tosin muutama paikka löytyy vielä. Me olemme Kiin kanssa siellä ihan varmasti aamusta iltaan asti. Ja mikä parasta, Kii oppi keppi-ilmaisun jäljellä ihan vasta. Muutaman kerran leikitin sitä kepeillä, niin heti se huomasi, että nämä kepit ne täällä jäljellä piti löytää. Hyvä tyttö! Oltiin myös Minnan kanssa metsässä harjoittelemassa ja oli kyllä hienoa seurata, miten Rasta ajoi metsässä hienon jäljen ja nosti kaikki kepit tai kun Salli haki esineet metsästä tuosta vaan. Perässä tullaan. :)
*

perjantai 5. kesäkuuta 2009

Ja kakka haisee vaan...

Naapurissa käännettiin peltoa ja ajettiin sinne lantaa. Kii on innoissaan. Pitikin mennä se pesemään, höh! Se haisee suunnattoman pahalle jatkuvasti ja myös syö kikkareita aina kun pääsee livahtamaan pellolle. Eilen illalla onneksi traktori kävi sitä onneksi vähän levittämässä pitkin ja poikin peltoa, joten eiköhän se tästä hellitä.
Hajuista puheen ollen pari kertaa on päästy maastoon jälkihommiin. Ensimmäisenä tein yhden ihan lyhyen jäljen lähiruohikkoon. Puin koirulille koko arsenaalin: jälkivaljaat ja pk-valjaat. Kii ei oikein tykännyt, teutaroi ja reuhtoi pukimissaan. Jäljellä lähti junan lailla puksuttamaan (se muisti!!! :)) ja palkaksi jätetty ruokakuppi löytyi pian. Seuraavan aika paljon pidemmän jäljen tein metsään. Tällä kertaa koira hyväksyi nyt pukimet mukisematta ja oikein riehaantui jälkivaljaista. Eipä mennyt kauan, että se hoksasi, mitä niitten valjaitten kanssa tehdään. Metsässä mentiin myös puksuttaen ja koira oli yli-innokas ja sen vuoksi hieman välillä pyörähti jäljellä. Loppu meni paremmin, mutta koira jätti paljon makupaloja syömättä välillä, kun se oli niin tohkeissaan. Ruokakuppi löytyi taas, mutta aloin miettimään, onko kuppi nyt liian hyvä palkka. Alkaako Kii liian hätäiseksi ja missaa jatkossa kepitkin, kun odotettavissa oleva palkka (ruoka) on niin vastustamaton.
Lisää oppia on luvassa alkuviikkona. Allan Aula tulee vetämään parin illan kestävän pelastuskoirakurssin Pelloon ja me (luonnollisesti) menemme sinne. Sieltä saa varmaan lisää vinkkejä jäljen ja keppienkin opetukseen.
Nyt jännittää, että uskallanko ilmoittaa koiraa vielä kisoihin. Tuntuu, että liikkeet on melko raakileita, tai siis oikeastaan jännittää vaan niin perhanasti. Jotenkin haluaisi koiran saada pomminvarmaksi, ennen kisoja, lisäksi Kiin ensimmäinen juoksu on vielä tulematta ja se voi tuoda lisää jännitysmomentteja. Saas ny nähä, mitä tehdään. Jos lupais, että kisoissa ollaan vielä tämän vuoden aikana, niin ei tarttis valehdella. ;)

keskiviikko 27. toukokuuta 2009

Nyt on palattu ja koira puunattu

Niinhan siinä sitten kävi, että päivytystauko venyi odotettua pidemmäksi. Siihen on syynä laiskuus ja turkasen salama, joka armollisesti lopetti modeemin elämän ja sammutti kannettavan näytön. Päivittele siinä sitten.
Kii oli, siis kun takaisin tulin, ihan julmetussa takussa. Kahdessa ja puolessa viikossa koira oli vetänyt turkkinsa niin hirveeseen solmuun, että sen selvittelyssä meni useampia päiviä. Eilen vielä kävin koko rakin läpi ja yhä edelleen niitä sutteja siitä löytyy. Onneksi ollaan jo ihan selvillä vesillä. Niille joille turkkihirviön hoito ei ole tuttua voin kertoa, että aikuinen briardi ei mene niin herkästi takkuun. Turkki vaatii oman huomionsa, mutta jatkuvaa puunausta pysyäkseen suurin piirtein ojennuksessa. Meillä turkinhoidon tekee vaativaksi nyt jo melko pitkäksi venähtänyt pehmeä pentukarva ja samaan aikaan sijoittuva kevät, joka irroittelee pohjavilloja mukaviksi suteiksi. Sain lisäksi hyvän neuvon: Pese se koira. Kappas, kun en itse tajunnut. Kii ei ole vielä kertaakaan käynyt kunnon pesulla. En ole kehdannut pestä, koska se ei ole ollut varsinaisesti kunnolla likainenkaan. Ja kyllä se helpotti, ainakin vähän.


Apuaaa!!! Eläintensuojelun paikka.

Kiin pesuoperaatio sujui pääosin hyvässä konsensuksessa. Mitä nyt hieman tuli paljaaseen ihoon naarmuja, kun koira pyrki pesuhuoneesta karkaamaan kynsin, ei onneksi sentään hampain. Olin tietenkin itse varautunut peseytymään heti perään. Hippitukkia ennenkin pesseenä on hyvässä muistissa se, että pesun jälkeen on omistaja vähintäänkin yhtä märkä kuin koira, mutta ei välttämättä yhtä puhdas. Kii sai kirmailla kevätauringossa itsensä kuivaksi ja tulipas siitä sitten kiiltävä ja kaunis koira pesu- ja kampausoperaatioitten jälkeen. Kyllä tuon kanssa kehtaa liikkua. En malta odottaa, että turkki kasvaa täyteen mittaan, ja heittää takkuamasta.

Pitkähkö tauko tokotouhuissa näkyi hyperaktiivisena koiranrietaleena, joka säntäilee ja tekee kaiken salamannopeasti. Oli niin kiva taas alkaa treenaamaan, kun koira on enemmän kuin vastaanottavainen. Kii oikein kerjää käskyjä. Hyppyjä on uskallettu nyt myös hieman aloitella. Itse on hypervarovaisesti ollut hypyttämättä koiraa, ennenkuin sillä alkaa olla luusto valmiina. Pelkään kovasti loukkaantumista tai dysplasiaa. Nyt kuitenkin otettiin pari kertaa metsätiellä autolla kulkemisen estävä "ristikko". Mietin, että mitenköhän hyppy onnistuu paino suussa, pienin kapula on pk-kisoissa 650 grammaa, kun Kii jo näytti, että kyllä onnistuu. Takaisin tullessa se oli napannut mukaansa halon (paino toista kiloa) ja hyppäsi hyvin näppärästi esteen ihan oma-aloitteisesti. Koira on siis alkanut viime aikoina lukea ajatuksiakin.

torstai 30. huhtikuuta 2009

Aikamoista hoitoa

*
Hoitopaikka. Siis koiranhoitopaikka. Hyvä hoitopaikka ja tutut hoitajat tai talonvahdit ovat kullanarvoisia. Koiraperheen matka tyssää siihen, jos koirille ei löydy paikkaa tai hoitajaa. Kiin myötä meidän perheemme on löytänyt siitä asiasta aivan uusia ulottuvuuksia. Kii ei ole helppo koira, eikä sitä voi jättää minne tahansa, kenen tahansa hoiviin. Joku voi tähän huomauttaa, ettei mitään koiraa voi jättää minne tahansa. Kyllä voi, Wandan voi jättää ihan minne tahansa (siis perusolettamuksena tietenkin se, että koiraa hoidetaan hyvin). Se on niin pieni ja suloinen ja tottelevainen ja vaaraton ja luotettava. Se nauttii täysin rinnoin huomiosta ja osaa mennä sohvalle (vaikkei kotona saa), tulla syliin ja tuijottaa kosteilla koiransilmillään ruokailevia ihmisiä. Kaikki tämä niin nätisti ja pienieleisesti, ettei koirasta ole pienintäkään vaivaa.

Kii puolestaan myös osaa tulla syliin (kaikki sen 35 kiloa), eikä tyydy vain tuijottelemaan ruokailevia vaan osallistuu ruokailuun omin luvin, pelottaa ihmisiä häsläämisellään ja hyppimisellään ( tämä on tosiaan karsinnassa, kuten edellisestä blogimerkinnästä jotkut ovat varmaan lukeneet) ja saattaa jopa murista vieraalle ihmiselle, jos tilanne ei sitä miellytä. Olen joutunut vähän tarkkailemaan uusia potentiaalisia hoitopaikkoja pikkubriardille koska ne, joihin Wandan voi viedä, eivät selviäisi välttämättä Kiin kanssa, puhumattakaan siitä, että he eivät myös halua karvareuhkaa heille meuhkaamaan. Koollakin on merkitystä. Mitä isompi koira, oli miten lempeä hyvänsä, sen vaikempi löytää hoitopaikka.

Hoitopaikka-ajatukset johtuvat siitä, että olen itse lähdössä kahden viikon koulutukseen Ruotsiin ja aluksi oli ajatus, ettei kotiin jäisi ketään muutamaksi päiväksi (paitsi kissa todennäköisesti ulos, kun on jo niin lämmin ilma, ruokakuppinsa ja pikkukoppinsa kera). Ei siitä oikein tullut mitään, koska Kii osoittautui hieman vaikeaksi sijoittaa. Mietin jo, että pitää ottaa tavaksi laittaa se eläinhoitolaan, jossa toimii myös Kolarin löytöeläinpaikka. Tottuisi siihen paikkaan. Siellä ei koiria pelätä ja osaavat varmasti pitää tämmöisen hurjimuksenkin kurissa.
Loppujen lopuksi järjestimme niin, että muu perhe pysyy kotona minun reissuni ajan. Saa nähdä miten Kii reagoi siihen, että pääemäntä poistuu takavasemmalle niin pitkäksi aikaa. On ainakin innoissaan, kun tulen kotiin, mutta hyppii varmaan seinille kävelylenkkien puutteessa.

Ruotsiin meno on muuten koirien kanssa hieman hankalaa. Meillä ei ole vielä koirille vientilupaa, mutta tarkoitus on semmoinen molemmille hommata, ettei tarvitse aina sitten miettiä, ketä on autossa, kun kurvaa Lahden kaupalle Kaunisjokisuuhun. Ja Pajalassa on kaiken lisäksi kiva eläinkauppakin.
Täällä kaikki eivät aina oikein muista tuota rajaa, tai ainakaan sitä, mitä määrätään koiran viemisestä sen yli. Todistin muutama vuosi sitten, kun kaksi ala-asteikäistä tyttöä taluttivat irlanninsetterin pokkana vaan kylmien raja-asemien ohi Ica Lahtikseen Ruotsiin. Taisin siitä heille huomauttaa, ja olivat varmaan aika pöllämystyneitä. Miten he olisivat sen voineet edes tietää, kun itsekään ei sitä aina muista. Raja kun on täällä vain joki, joka virtaa yhteisessä Meänmaassa.
Mutta jos he olisivat jääneet kiinni, niin rajamiehen hyväntahtoisuudesta olisi ollut kiinni, olisiko koira saanut karanteenin vai ei. En ole itse huomannut tiukkapipoista suhtautumista vahinkoylityksiin, mutta aina on riski. Edellinen koirani, partis Viivi lähti kerran poron perään, päätyi Ruotsiin ja ystävälliset ohikulkijat veivät sen Pajalan poliisiasemalle. Siellä se oli istunut putkassa, ja poliisit olivat syöttäneet sille falukorvia. Kun koiran olinpaikka selvisi, se luovutettiin ystävällisessä hengessä eleettömästi rajan yli kotimaahan.

Tämän koulutusreissun ansiosta myös blogiin tulee pieni tauko. En ole vakuuttunut, että pystyn sitä naapurimaasta päivittämään, koska en tiedä pääsenkö missään internettiä käyttämään, ainakaan niin kauan, kuin blogin päivittäminen veisi.

Joten tjenare vaan!
*

lauantai 25. huhtikuuta 2009

Jo kaksi kuukautta

*
Piti oikein katsoa aiemmista blogimerkinnöistä koska se tapahtui, nimittäin se epilepsiakohtaus. Siitä on nyt aika lailla kaksi kuukautta. Tässä vaiheessa en ole vielä lakannut pelkäämästä kohtauksien uusimista, mutta olen alkanut miettiä tulevaakin.
Mitä jos uusia kohtauksia ei tule? Missä vaiheessa epilepsiaepäily muuttuu joksikin muuksi. Epilepsia määritellään käsittääkseni koiralla nimenomaan kohtauksten toistuvuuden perusteella. Jos kohtauksia tulee, koiralla on epilepsia. Mitä jos tulee vain yksi, mitä sitten? Voiko jokin muu aiheuttaa epilepsia-kohtauksen, ei siis samantyyppistä vaan nimenomaan epilepsiakohtauksen. Missä vaiheessa koira voidaan vapauttaa epilepsiaepäilystä? Niin paljon kysymyksiä, että päätä huimaa.


Empiirisen tutkimuksen mukaan vasta harjattu koira pysyy napapiirin yläpuolella huhtikuussa kauniina vain kolmen minuutin ajan...

Olen pyrkinyt Kiitä nyt opettamaan vierasystävällisemmäksi koiraksi. Se on niin innokas ja suuri ja karvainen, että vähemmän koiria tuntevat pelkäävät sitä vaistomaisesti, enkä yhtään ihmettele. Lisäksi Kii on innolla ja voimalla aina vastassa ihmisiä eteisessä. Nyt olen saanut hyppimisen karsittua suurin piirtein, mutta kyllä se saisi edelleen rauhoittua. Pitää toivoa, että järkeä ja malttia tulee päähän iän myötä.
Maltista tulikin mieleen, että tänään mentiin ensimmäistä kertaa yli minuutin paikallaoloharjoitus. Jihuu! Siis toki täysin häiriötön harjoitus, mutta silti. Palveluskoiralehdestä opin (hyvä lehti muuten, kantsii tilata), että korkeaviettinen koira kannattaa palkita vaikka vain rauhallisilla kehuilla, ettei se kasvata itsekseen virettä paikalla maatessaan ja patukkapalkkaa odotellessaan. Meillä makupalat on siihen tarkoitukseen pop.


Parta kasvaa vauhdilla.

Tänään harjoiteltiin myös 90 asteen käännöksiä vasempaan. Siis ongelmana on, että koira ei innoissaan tajua, mihinkä suuntaan mennään, edistää aavistuksen ja joko a) minä kompastun siihen, kun se jää eteen käännöksessä tai b) Kii kiertää minut salamannopeasti kellonsuuntaan, kun luulee, että tehdään täyskäännös.
Salamannopeita seisomisia ja maahanmenoja treenattiin myös tänään. Olin huomaavini, että maahanmeno hieman nopeutui klikkerin käytöstä harjoittelussa. Voi olla, että otetaan sitä noihin liikkeisiin mukaan, vaikka inhoankin sitä, että kädet ei tunnu riittävän, kun yhdessä on klikkeri, toinen syöttää makupaloja ja kolmas handlaa hihnaa...
Hieman huolettaa se este. Siis tokoeste, jota ei ole juuri harjoiteltu. Oma asenne nykyiseen esteen suoritustapaan on vähän hukassa. Aiemmin este suoritettiin seuraamisen ohessa. Koira seurasi, hyppäsi, seurasi taas ja liike päättyi perusasentoon. Helppoa oli se.
Nyt koiran pitää sen sijaan hypätä este itsenäisesti käskystä ja jäädä käskystä SEISOMAAN esteen toiselle puolelle. Henkilökohtaisesti minusta tämä hyppy on vaikeampi kuin avoimen luokan hyppy, jossa koiran pitää istua esteen toiselle puolelle ja hypätä takaisin. Lisäksi ärsyttää tuo vapaa muoto. Eli koira voi olla vaikka miten vinksallaan esteen toisella puolella, kunhan seisoo ja ohjaaja kävelee sitten sen viereen ja käskee istumaan perusasentoon, joka on semmoisen seisomisen jälkeen tietysti myös vino. Missä on tokon kuri ja järjestys? Jumalauta! Ennen oli kunnollista...

Ps. Päivityksenä edelliseen merkintään. Keksin hyvän konstin niitä isompia keppejä vastaan. Ihme, kun en aiemmin hoksannut tehdä näin.
Siis tilannehan on nyt ihan kauhea, kun keppejä paljastuu harvennusmetsästä yhä lisää ja lisää ja lisää. Kii kantaa koko ajan jotain. No, ei se haittaa, mutta ne isot, joihin hevonen loukkaa itsensä, haittaavat. Kun ei kehtaa koko ajan vahtia koiraa, ettei se jätä niitä keskelle tietä.
Meillä on opeteltu jätä-komentoa vaihtelevalla menestyksellä juuri näitä keppejä varten. Näin se toimii. Otan sen valtavan puun kuin hidastetussa filmissä, kunhan ensin olen karjaissut eläimet irti siitä. Nostan sen, edelleen kuin hidastetussa filmissä, tien reunaan varovasti ja painan syvälle lumeen. Sanon Kiille kun se yrittää sitä ottaa jämäkästi: EI, JÄTÄ! Juhuu, se tepsii!
*

torstai 16. huhtikuuta 2009

Kepitetty koira

*

Tästä se lähtee, hyvä ote ja hirvee murina.

Olen tehnyt virheen. Se oli täysin minun omaa syytäni ja tunnustan sen ilomielin. Aiemmin kävimme lenkillä, ja koirat juoksivat nuuskien paikasta toiseen. Mutta sitten nappasin kepin maasta ja heitin sen. Muuta ei tarvittu. Nyt sen karvakasan mielessä ei lenkillä muuta liiku kuin kepit, kepit ja kepit. Näin keväällä tarjonta on varsin runsasta muutenkin, vaikkei lenkkimetsäämme olisi juuri sopivasti viime syksynä harvennettukaan. Toivon, että ylenmääräinen tarjonta kesällä lopettaa tämän ylimääräisen innon keppien kanniskelua kohtaa.


Hiiop! Irti on.

Kiin mielestä kepit ovat siis aivan huikean hauskoja. Se leikkii Parsonin kalastusta, eli kieputtaa kepin päässää hurjana ärisevää pikkuterrieriä ja mamman kamppausta eli juoksee tolkutonta vauhtia puunlatva suussaan ohi, niin että jalat lähtevät alta. Wanda härnää Kiitä juuri sen verran, että saa lenkkeillä rauhassa, kun Kii pomppii hangessa keppinsä kanssa ihan fiiliksissä ja luulee (onneton) että kaikki kadehtivat häneltä sitä karahkaa.
Ja on se villi juttu, että mitä suurempi keppi, sen suurempi into ja raivo sen kaivamiseksi ja kiskomiseksi hangesta. Yhdellä kerralla (tästä kuvia todisteena) Kii kiskoi pitkään pystyssä kaluamansa koivunrangan (pituus noin kaksi metriä, paino varmaan monta kiloa) ja raahasi sitä ympäriinsä. Näin isojen kepakoiden huvi on siinä, että ne pitää heittää hankeen pois tieltä, koska tietä pitkin ajetaan myös autolla ja hevosella varsin useasti. No, kun koiran kepin heittää metsään, se haetaan sieltä tietenkin heti pois. Tässä kohtaa on helppo käsittää keppeihin liittyvä problematiikka.


Jaksaa, jaksaa...

Wandalla on vähän vanhan koiran viisautta, vaikka on sekin välillä vähän sekopäänä niitten keppien suhteen. Esimerkiksi jos keppi pysyy minun kädessäni kymmentä sekuntia pidempään, niin alkaa taukoamaton vinkuminen, joka kiihtyy haukkumiseksi ja viimein suoraksi ullaamiseksi ja huudoksi. Toisaalta Wanda osaa käyttää nuorempaa Kiitä häikäilemättä hyväkseen. Tällä viikolla hermostuin taas yhteen karahkaan ja heitin sen niin pitkälle kuin pippuri kasvaa (siis metrin korkeaan hankeen). Koirat innokkaina lähtivät hakemaan, mutta Kii väsyi pian hangessa kahlailuun, kun se hippi ei tietenkään koskaan näe, minne kepit lentävät. Wanda siis meni kepin luo, nosti sitä lumihangesta sen verran, että Kiillä sytytti ja jätti sitten raskaan karahkan hangesta raahaamisen innostuneen briardin huoleksi.
Meillä on pihalla monta suurta karahkaa, jotka koirarukka on kantanut kotipihaan asti. Mies yhdessä vaiheessa ehdottikin, että senhän voisi opettaa hakemaan irtokeppejä metsästä ihan itsekseen. Muutama reissu päivittäin lähimetsään, niin olis taas talveksi polttopuita.


"Mutta äippä, älä ny viitti niuhottaa,
eksää voi vetää tätä mun kaa?"

*

maanantai 13. huhtikuuta 2009

Kiin kevätkuvat

*
Me ollaan saatu elää kohtauksetonta elämää. Olemme siitä hyvin kiitollisia, ja treenaus siis jatkuu entiseen malliin. Männä sunnuntaina kävimme Muonion osaston treeneissä Pellon Rohki-hallissa. Kii tutustui A-esteeseen ja putkeen sekä tokohyppyyn ja myös muut toko-harjoitukset menivät melko lailla putkeen. Häiriötreenaus on aina tarpeen, ja saisi sitä tietty harrastaa enemmänkin. Niina L. ihmetteli, että miten Kiistä oli kuoriutunut semmoinen villivarsa. Niin, se on kyllä aikamoinen epeli ja varsinkin, kun vieraissa tulee sählälisää vielä entisestäänkin hyrrän lailla hyörivän koiran niskaan.

Meillä on ihanat lenkkimaastot. Jokunen kilometri metsäteitä näppärästi hevosharrastajan auraamina. Kaupan päälle tulee vielä kakkakikkareet reitin varrella, jotka ovat ah, niin ihania. Pitkästä aikaa ulkoilutin kameraa ja huomasin, että Kii on kasvanut yhä vaan. Korkeutta en ole tohtinut mitata. Aavistus on, että Kii on jotain 65 cm+. Eli melko korkea nartuksi. Painoa on ainakin 35 kiloa, ja vaikka olen vähän enemmän yrittänyt syöttää, niin koira ei vaan tunnut lihovan millään. Tai siis painoa ja massaa tulee, mutta kylkiluut tuntuu edelleen turhan terävästi.
Yllätimme metsästä myös joitakin kanalintuja. Kii ja Wanda varmaan osaisivat kertoa myös mitä, minä en. Kun koirien kanssa liikkuu, niin tietää aina sen, missä OLI eläimiä, mutta ei koskaan ehdi sen lähemmäs, koska nämä kesyt eläimet ovat ehtineet antaa niille lähdöt jo aikapäiviä sitten. Mutta pidempiä jaarittelematta tässä kevään kuvasatoa:


Kii on jo iso 9-kuukautinen tyttö.


Lunta on enemmän kun tarpeeksi.
Kiin turkki takkuuntuu ihan kauheesti.
Tulispa kesä ja... kurakelit... tai siis antaa olla.



Ravia mars!


Minne ne linnut meni? Näin kun sais koiran asettumaan näyttelykehäänkin...


Tukka takana, elämä edessä!
*

torstai 2. huhtikuuta 2009

Kurista ja johtajuudesta

*
Kii on ns. ravista ja käytä -koira. Se on melkoisen vilkas ja varsin dominoiva, ja siksi välillä on hyvä muistuttaa, mistä kana pissii. Tämä ei varmaan kuulu kaikkein lempeimpiin menetelmiin, mutta toimii meillä hyvin. Tuo tarpeellista nöyryyttä silloin, kun koiraa ei kovasti kiinnosta, mitä se ämmä siellä narun toisessa päässä sölpöttää. Alussa sen kanssa tuli jopa yhteenottoja. Luita se ei luovuttanut, vaan murisi hampaat irvessä. Noin kolme kertaa tartuin turvasta, istuin sen päälle ja otin luun väkisin sen turvasta. Annoin luun tietenkin luovutuksen jälkeen heti takaisin, koska kaikki luut varastamalla koirastaan saa vain epäluuloisen.
Edelleenkään Kii ei ole kovin nöyrä, eikä siitä semmoista tietenkään tarvitse tehdäkään. Koulutustilanteessa tai innostuessaan se saattaa näykkäistä tai hyppiä päälle tai purra kädestä silkkaa intoaan, toisaalta jos sitä siitä kiellän, niin vastaus tulee puolessa sekunnissa. Koira hypähtää vähän matkan päähän ja mouruaa sieltä vastalauseensa. Ja jos en ole tarkkana, se yrittää komentaa ja vaatia kaikenlaista.
Kun Kii oli puolivuotias koiran tsekkiläinen kasvattaja Barbora kertoi sähköpostissa, että Kiin sisaren perheellä oli hallintaongelmia pennun kanssa. Se oli kuulemma alkanut pomottamaan. Jostain syystä ei yllättänyt yhtään. Tämän koiran kanssa eläminen on yhtä tasapainoilua vallanjaon kanssa. En suosittelisi ensimmäiseksi, enkä myöskään toiseksi koiraksi...
Koirien keskinäinen kahnaaminen, tai oikeastaan Kiin Wandaan kohdistama huono käytös hämmensi aluksi. Kii siis töni (Osaako koirat töniä? Kyllä vain), ahdisteli, näykki niskasta, jaloista ja kaikin tavoin kiusasi Wandaa näennäisesti leikin varjolla. Olin aiemmin ajatellut, että koirat sumplikoot keskenään välinsä ja heikompi väistyköön. Minna U. neuvoi, että minun tulisi määritellä Kiin asema laumassa kieltämällä Wandan ahdistelu määrätietoisesti. Samaan aikaan meillä tuli muutamat murinat ihmisille. Kii murisi pari kertaa oudolle ihmiselle, kun koki vieraan koskemisen/lähestymisen epämukavana. Olin suoraan sanottuna kauhuissaan. Kukaan ei enää koskaan uskaltaisi tulla meille, kun meillä on tuommoinen peto kotona.
Kävimme näyttelyharjoituksissa Pellossa, harjoitukset menivät hyvin, ja aloin kieltää Kiiltä kaiken Wandan kiusaamisen. Muutama kuukausi sen jälkeen tilanne rauhoittui. Kii jätti Wandan rauhaan ja oli myös selvästi rennompi, kun meille tuli vieraita. Tulkitsen koko hässäkän pienoiskriisiksi minun johtajuudessa. Koira hoiti itsenäisesti suhteensa ulkomaailmaan ja päätti olla agressiivinen. Sitten minä otin ohjat ja sanoin, miten lähiympäristön koiriin ja ihmisiin suhtaudutaan.
Kuulostaa monimutkaiselta, mutta on ainakin itselleni kristallinkirkasta, kun sen viimein tajusin. Johtajuusongelmat ovat varmaan suurin yksittäinen koiran kanssa vastaan tuleva ongelma, se on kaiken kaikkiaan niin monisäikeistä ja -ulotteista. Eikä johtajuus todellakaan tarkoita hakkaamista (Mihin taito loppuu, siitä väkivalta alkaa. Muistakaa tämä!), mutta ei välttämättä pelkkää pään silitystäkään. Pakko sanoa, mutta välillä ihmettelen, että olisiko Kiistä saanut ikinä kunnon koiraa (jos siitä nyt semmoinen tulee) pelkällä ei:n sanomisella ilman fyysistä puuttumista. Sillä kun ei häntä edes laske, vaikka koko koura olisi niskavilloissa. Ehkäpä, todella määrätietoisen, johdonmukaisen ja tarkan kouluttajan käsissä. Minä vain en pysty siihen.
*

lauantai 28. maaliskuuta 2009

Kuolemattomat pohjoisessa

*
Perjantaina lävähti postista odotettu kirjekuori. Se oli lasku. Siis normaalisti laskut eivät ole varsin toivottuja, ainakaan näin suuret laskut, mutta tämä oli iloinen poikkeus. Suomen Kennelliitto laskuttaa minua kennelnimestä, jonka hain muutama kuukausi takaperin. Siis suomeksi sanottuna minulla on nyt ihka oma kennelnimi. Immortalis Arctica. Kaksi latinankielistä sanaa, joista ensimmäinen tarkoittaa kuolematonta ja toinen pohjoista.

Tiedoksi niille, jotka eivät ole niin syvällä koiramaailman suossa kuin minä (muut skipatkoon tämän), kennelnimi on se nimi, joka tulee kennelissä syntyneen pennun varsinaisen nimen eteen. Meillä on talossa Maximo`s Delilah eli Wanda, jonka virallisessa nimessä siis Maximo`s on kennelnimi ja Delilah juuri sille pennulle annettu. Kii on viralliselta nimeltään hieman mielenkiintoisempi: Bar-Bar Beskydy Walk The Line, jossa siis Bar-Bar Beskydy on tsekkiläisen kennelin nimi ja Walk The Line Kiin nimi. Molemmilla koirilla varsinainen nimi on annettu aakkosten mukaan, eli siis Wanda on syntynyt kasvattajan nejänteen pentueeseen ja sen nimi alkaa siksi D:llä. Kii on taas kasvattajan W pentueesta, sillä on pentuesisaruksissa muun muassa War Hachet ja Wuotan. Tämä ei ole pakollista (ainakaan Suomessa), mutta helpottaa muistamaan, mistä pentueesta ja minkä ikäinen kukin koira on. Muitakin järjestelmiä toki on.
Minun hieno suunnitelmani oli nimetä koiria latinankielisillä kuolemattomilla lausahduksilla kuten In Vino Veritas=Viinissä on totuus, Vanitas Vanitatum=turhuuksien turhuus, Cogito, ergo sum=Ajattelen, siis olen ja Lupus in fabula= Siinä paha missä mainitaan. Mistään erityisestä järjestelmästä ei ole tietoakaan, voi olla, että meidän kennelin pentumäärillä semmoista ei tarvita.

En tiedä miten muut kokevat tämän asian, mutta olen kuvittelevinani, että koiria tuntemattomien korvissa sana kennel saa negatiivisen kaiun. Kennel mielletään paikaksi, jossa tuotetaan koiria, eikä siitä ole kovin pitkä matka pentutehtaaseen. Suurin osa kenneleistä on hyvin vaatimattomia, vähän pentuja maailmalle lähettäviä ja niitä omistavat yksityiset ihmiset, joille koirat ovat harrastus ja kasvattamisenkin tuotto usein pakkasen puolella. Ammattikseen koiria kasvattavia on siinä joukossa hyvin pieni määrä, ja hekin tietenkin erittäin suurelta osalta kunnon väkeä. Kenneleissä siis harvoin on kenneltiloja tai muuta "tuotantokoneistoa", vaan koiranpennut kasvavat koiraihmisten keittiöissä ja olohoneen nurkissa, kuten hyvä onkin.

Kennelnimen hakuprosessissa on muutamia vaiheita. Ensin tulee käydä kasvattajan peruskurssi, jonka hyväksytyksi suorittanut voi hakea kennelnimeä. Rotu/rodut täytyy tietää hakuvaiheessa, ja rodun tai rotujen virallisilta rotujärjestöiltä tulee saada hakemukseen puoltava lausunto. Rotuihin voi myöhemmin hakea muutosta, jos tilanne muuttuu. Lisäksi pitää allekirjoittaa kasvattajasitoumus.
Saadakseen kennelnimen, ei siis tarvitse omistaa yhtäkään koiraa. Pitää vain olla kennelliiton ja hakemansa rodun rotujärjestön jäsen. Itse kävin kasvattajakurssin sen jälkeen, kun Wanda sai pennut kasvattajan nimiin (sijoituskoira kun silloin oli) ja me hoidimme ne täällä kotona. Kaikki meni hyvin, ja aloin miettiä omaakin kennelnimeä. Nyt sellainen sitten on, rotuna briardi. Alkaako meillä sitten kuulua täällä kotona pikkutassujen tapsutus, enpä usko, ainakaan kovin pian. Kiin tilanne on mikä on. Epilepsia on vakava sairaus, ja vaikka ei enää yhtään kohtausta tulisikaan riski on liian suuri. Mutta ehkä jonakin päivänä, jollakin toisella koiralla. Kasvattajana minulla on myös mahdollisuus ostaa koira ja sijoittaa se toiseen kotiin, kuten Kii ja Wanda on meille sijoitettu.

Ps. Kuukauden rajapyykki oli ja meni, eikä kohtauksia ole tullut. Kumpa jatkuisi näin hyvin. Tokotreenaus on nyt mahtavaa, koira toimii kuin ajatus.
*

torstai 19. maaliskuuta 2009

Naapurissa asuu salarakas

*
Epilepsia päivitys: Ei mitään uutta, edelleen seuraillaan ja tarkkaillaan koiraa. Ajattelin tuon laittaa kärkeen, se kun ihmisiä kiinnostaa, mutta sitten muihin aiheisiin. Pakko kirjottaa jostain muusta, ja kappas, kevät antaa uuden aiheen:

Jos kylmänarka terrierimme Wanda haluaa talvipakkasilla tai vesisateella vapaaehtoisesti ulos ei ole paljon vaihtoehtoja. Juoksu, kärvä, kiima. Sitä se on kaksi kertaa vuodessa nartunomistajilla. Kuvioon kuuluu myös se, että saman tien, kun suljet ovet sen perässä, koira katoaa. Se menee miehiin. Naapureissa ei muita kuin uroskoiria olekaan.
Pahimman juoksun ajaksi olen joutunut kytkemään koiran pyykkinarulla portaikon kaiteeseen ulkoilun ajaksi takuulla eläinsuojelusäännösten näkökulmasta liian lyhyellä narulla. Onneksi se hullutus ei kauaa kestä, ja vanha muori palaa taas murisevaksi ja ärähteleväksi pihtariksi. Kiille vielä odotellaan juoksua, ja se on ehkä sitten taas toinen tarina.

Naapureidemme koirat ovat pääosin metsästyskoiria, jotka ovat kiinni joko juoksulangassa tai häkissä, paitsi Tahvo.
Tahvo on muhkea norjanharmaahirvikoira, joka ei kelvannut metsästyskoiraksi, koska sen jalat olivat jääneet töpöiksi. Kaikin puolin mukava uroskoira on vielä niin tottelevainenkin, että pysyy pääosin kotipihallaan. Paitsi tietenkin silloin, kun naapurista kantautuu kiihkeitä sulotuoksuja. Silloin Tahvo päivystää meidän etuovella täysin ymmärrettävästä syystä. Enää ei nartun kiinni sitominen enää auttanut, se olisi ehkä jopa helpottanut lemmenkipeän uroksen hommia. Eipähän pääse morsmaikku karkaamaan.


Uulalaa. Tässä on ystävämme Tahvo! :)

Naapurikunnan eläinlääkäri on kieltäytynyt kastaroimasta narttukoiria omistajan mukavuuden vuoksi koiran terveyden kustannuksella ja onkin varmaan oikeassa. Riittäisiköhän terveydelliseksi syyksi se, että omistajan henkinen terveys on vaarassa. Juoksujen positiiviseksi puoleksi en laske myöskään sitä valeraskauden tuskaa, joka juoksusta aina seuraa. Wanda kantaa leluja, tekee pesää, lihoo ja vinkuu surkeana. Synnytettyään se on vaikea saada ulos, koska ei "pentuja" voi jättää. Valeraskauden mentyä ohi, se pistää pentunsa kylmästi lihoiksi ja silpoo hellästi hoitamansa pehmolelut. Toisaalta Kiin saapuminen perheeseen ajoittui näppärästi Wanda valeraskauden aikoihin, ja äiti otti hellästi hoiviinsa isohkon "pentunsa". Kyllä se siitä aika pian tokeni, kun pentu kasvoi kilotolkulla viikossa, mutta alku oli pehmeä.

Kuriositeettina mainittakoon, että ennen ihmiset uskoivat sekarotuisen pentueen pilaavan rotunartun. Tai vähintään niin, että välissä piti teettää yksi rotupentue, ennenkuin narttu oli puhdistunut täysin sekarotuisista pennuista. Niistä ajoista ei ole kauan, mutta nykyään varsinkin maailmalla teetetään tarkoituksella sekarotuisia koiranpentuja yhdistämällä kaksi rotukoira. Ne ovat näitä esimerkiksi cockapoo eli cockerspanielin ja puudelin eli villakoiran risteytys tai labradoodle, no joo, käyttäkää mielikuvitusta...
Kennelliiton siunaus on joissain tapauksissa saatu läheistä sukua olevien rotujen risteytykselle geenipoolin laajentamistarkoituksessa. Saa nähdä, tuleeko risteyttämisistä joskus myös yleistä käytäntöä, kun rotujen geenipooli vaan yhä pienenee ja perinnöllisten tautien kirjo laajenee...

*

torstai 12. maaliskuuta 2009

Toistaiseksi kaikki hyvin

*

Kiistä saa vain kuvia edestä ja takaa, harvoin sivusta.
Se joko menee tai tulee (lujaa...)


Kii on saanut olla ilman kohtauksia jo kolme viikkoa, mutta mitä lähemmäs kuukauden rajapyykki käy, sitä inhottavammalta tuntuu. "Aluksi kohtauksia oli kuukauden välein..." Tuntuu, että olisin lukenut tuon lauseen sata kertaa eri yhteyksistä, joissa epilepsiakoirien omistajat kertovat koiristaan. Mutta ei auta kuin odottaa ja katsoa, mitä tapahtuu. Yllättää kyllä, koko epilepsiajupakka on saanut meillä vain treeni-innon nousemaan huippuunsa. Tilasin Kiille nettikaupasta uuden juuttipatukan ja itselleni koulutusliivin (oli muuten huippuhyvä ja kätevä, ei tartte enää olla sataa kättä ja kaikkien takkien taskut koirannameista tahmeina) ja muutenkin ollaan oltu ahkerina treenaamassa. Ehkä jopa pikkuisen paniikinomaisesti.
Nautin niin paljon Kiin ohjaamisesta ja opettamisesta. Jos meille se epilepsiatuomio lopullisesti napsahtaa, ja terveyden säilymisen takia Kii joutuu vakituiselle lääkitykselle, on päämäärätietoinen treenaus tämän koiran kanssa ohitse mennyttä elämää. Koska antidoping määrää meidät ulos kaikista kisoista, en ala kiusaamaan itseäni. Huvikseen on mukava harrastella, mutta kilpailuhenkiselle se ei ole riittävä motivaattori. Vaikka koira ei ole kilpailuväline vaan perheenjäsen, niin treenaus ei ole mitään ilman kisamahdollisuutta ja taitojen testausta. Ja koska Kiin tapauksessa koiran hankkimisen agenda oli nimenomaan saada palveluskoiraoikeudet omaava koira, jonka kanssa harrastaa ja kilpailla, niin tämä sairastuminen tuntuu jotenkin niin epäreilulta ja ironiselta.


Lumihangessa on aina kiva tarpoa.

Kiin tokotreenissä mennään vielä melko lailla vauvatasolla. Se osaa perusasiat hienosti, mutta ei siltä vielä voi vaatia kovinkaan paljon. Keskittymistä vaativat pätkät on lyhyitä eikä palkkaa tarvitse paljon odotella. Nyt olen tosin siirtynyt osin palkkauksessa patukan käyttöön, koska se osaa asiat jo sen verran hyvin, että tottelee, vaikka kierrokset hieman nousevatkin leikkipalkalla. Uusien opetus ja vanhojen kertaus suoritetaan edelleen välillä makupaloilla, mutta leikki tuo suorituksiin sitä vauhtia ja säpinää. Kiin tapauksessa kouluttaminen tuntuukin lähinnä siltä oikean mielentilan etsiskelyltä. Meneekö se ylikierroksille jos teen näin tai näin, mitä palkkaa käytetään milloinkin? Mutta se on oikeastaan kaikista hauskinta. Sama asia toistuu hevosten kanssa. Hyppään mieluummin tulisen ja nopean kuin varman ja vauhdikkaan selkään, puhumattakaan perässä vedettävästä kaakista. Omat koirani ovat kaikki olleet varsin taistelutahtoisia, ja melko helppoja siksi kouluttaa. Wanda on suorastaan maaninen pallojen ja keppien suhteen, tosin vaikeusastetta meidän parsonin koulutukseen tulee heikohkosta halusta miellyttää ja juurikin tuosta kiihtyvyydestä. Jos briardi on kiihtyvyydessä normaalin perhesedanin tasoa, niin parson menee helposti urheiluautojen kastiin. Eli vaikeampi hallittava, ja kaasu pakkaa hirttämään pohjaan...

Mutta siis edelleen meille kuuluu puolipilvistä ja matalaa yläpilveä, mutta välillä paistettakin. Eli epilepsiakohtauksia ei ole tullut, ja meillä on edelleen tavoitteena osallistua tottelevaisuuskisoihin ensimmäisen kerran jo loppukesästä. Intoa treenaukseen on tullut myös siitä, että kolmen briardin emäntä Minna U. muutti Sieppijärvelle, ja sieltä on myös luvassa tukea ja apua treenaukseen. Ja lisäksi tuon neidin sosialistamiseen muita koiria kohtaan.
Kiin koiratuttavuudet rajoittuvat aika lailla naapurin pystykorvauroksiin, joten sen koirasosiaalisuus ei ole päässyt oikein kunnolla kehittymään. Lisäksi dominoivana, epävarmana pentuna se tuumii, että parempi hyökätä ennenkuin tulee turpaan, ja nokittaa kaikkia heti kättelyssä. En ole oikein osannut suhtautua moiseen, koska omilla koirilla ei ole ollut vastaavia ongelmia. Olen ajatellut suurin piirtein, että koirat hoitakoot asian keskenään. Kiin kanssa pitää kuitenkin aina puuttua ja pistää pentu järjestykseen, jotta se olisi nätisti muiden seurassa. Koska Kii on niin suuri nartuksi ja kahdeksankuukauden ikäiseksi pennuksi, niin totta tosiaan unohtuu välillä, että se on vain pentu, jolle pitää opettaa ja näyttää, miten se maailma otetaan vastaan (ilman sitä purukaluston käyttöä).



Kii nautti mäenlaskusta lasten kanssa.
Mikä ettei, kun perässä saa juosta ja haukkua nii julmetusti.


*

lauantai 7. maaliskuuta 2009

Mirrin nirri löyhässä

*

Mitäs
tuijotat? Etkös ole ennen nähnyt
näin kuuman kisun takapuolta.

Tänään kyykin lattialla kuvaten kissan takalistoa...
Melkoinen pohjanoteeraus koirablogilta, mutta tämä kuuluu taas tähän sarjaan: eikös koirat ole ihania, kun ne ei ole kissoja. Mikä ihme sitten siinä kissan persauksissa oli niin ihmeen mielenkiintoista? Seuraava tarina antaa hieman osviittaa.

Eräänä päivänä rakas mieheni päätti poltella takassa hieman roskia. Siinä siivoillessaan heitteli takkaan poltettavia papereita ja purnukoita. Takkaluukku oli auki toista tuntia. Sitten hän pisti tulen alle, ja heitti luukut kiinni. Ei siinä mitään, normaalia omakotitalotoimintaa. Pian sen jälkeen takasta kuuluu tömäys ja surkea miauuu! Nopeasti luukut auki ja ulos syöksyy noesta harmaa ja perseensä polttanut kissa Väinö.

Se oli hipsutellut edellisen päivän tulien jäljiltä lämpimään takkaan ja hypännyt jonnekkin ulokkeelle tulipesän yläpuolelle. Mukavaa oli kestänyt ilmeisesti tunnin verran, kunnes luukut suljettiin, ja tuli tukala. Kun kissa pääsi uunista, maitopurkit olivat jo tulessa. Jos mieheni olisi päättänyt polttaa puuta, kissa ei olisi päässyt hyppäämään alas ja olisi palanut kuoliaaksi.
Vahingot jäivät Väinön onneksi minimiin. Kuin ihmeen kaupalla se säästyi palovammoilta. Turkki oli lyhentynyt ja varsinkin takapäästä palanut, mutta ihovammoja en siitä löytänyt. Viiksiä ei enää ollut lainkaan, korvien kärjet hieman punoittivat ja pylly... No, se oli vähän kärventynyt. Ehkäpä Väinö ei mene enää uuniin, tai sitten se menee, siitä ei ole aikomusta ottaa selvää, vaan takka pysyy jatkossa hyvin kiinni.


Ei tässä mitään, vaikka viikset vähän lyheni.

Tämä vuosi on ollut jo tähän asti aivan uskomaton, vaikka sitä on kulunut vasta vähän kolmatta kuukautta. Ystäväni koiran pentueessa löytyi vakavasti sydänvikainen pentu (elinikäodotus 1-2 vuotta) ja lapselta koira-allergia meillä taas tuli haavoja tappelussa, epilepsia ja kissa meinasi kuolla uuniin. Lisäksi Wandalla on jotain karvat irrottavaa ihottumaa, se on tällä tuurilla kapia. Tuskin maltan odottaa loppuvuotta...
*

torstai 5. maaliskuuta 2009

Odottelua

*
Kii voi hyvin. Kohtauksia ei ole tullut enää toista kertaa, mutta koko ajan niitä odotellaan. Tarkkailen Kiitä siinä määrin (lue liikaa), että heti kun sen takajalka vähän vipattaa, niin alan odottaa kohtausta. Toisaalta jos kohtausta edeltävä aura on yhtä voimakas kuin viimeksi, niin saan estettyä lääkkeellä niin, ettei tule sitä ensimmäistäkään kohtausta. Mutta entäpä jos en ole kotona... Olen pikkuhiljaa alkanut miettimään lääkkeitä, ehkä ne auttavat tosi hyvin, ja koira voi sitten paremmin ja niin edespäin. Pitää kuitenkin vielä hetki malttaa. Ihan hetkinen vain.

Välikevennys: Minusta tuntuu, että kohtausten myötä kuullun ymmärtäminen on heikentynyt. Kun eihän tuota potentiaalista epileptikkoa voi edes komentaa. Esimerkiksi koirien pitää pysyä muualla kuin ruokapöydän tuntumassa, ihmiset syövät:
- Kii, omalle paikalle.
Koira jähmettyy paikalleen, ei edes katso minua.

-Kii, nyt omalle paikalle.
Koira vilkaisee kulmien alta, ja kääntää hiukan kuonoa, tassut eivät liiku.

-Kii, nyt HETI omalle paikalle!
Koira astuu askeleen taaksepäin, ja katsoo velvollisuuden täyttyneen.

-Perkele! (nousee tuolista uhkaavasti) O-M-A-L-L-E P-A-I-K-A-L-L-E!!!
Koira hipsuttaa vähän matkan päähän, ja haukahtaa sieltä mielenosoituksellisesti, eikä ole edelleenkään lähelläkään omaa paikkaa...
Ja sipsuttaa noin kolmen minuutin päästä takaisin lasten tuoleja nuolemaan. Tässä vaiheessa auttaa vain niska-perse ote ja reilu talutus sinne omalle paikalle.

Ja huono tuuri eläinten kanssa jatkuu edelleen. Nyt en sitä kirjoita, mutta ihan pian saatte kuulla, mitä meidän kissalle sattui alkuviikosta. Otan vain ensin vähän kuvia demonstrointia varten. Ja se tulee kumoamaan kaikki edellä mainitut ylistykset kissojen älykkyydestä. Otsikkona: Miten pääsen kaikista yhdeksästä hengestäni kätevästi yhdellä kertaa!
*

maanantai 23. helmikuuta 2009

Kun kaikelta putosi pohja

*
Epilepsia. Kiillä on epilepsia.

Torstai-iltana kuului romahdus. Kii hipsutteli luokseni yläkertaa kummallisen oloisena. Mitä ihmettä se on säikähtänyt oli ensimmäinen ajatus. Kii ei paljon mitään säikähtele, joten ihmettelin kyllä. Koira köyristi selkäänsä, tärisi ja laahasi takajalkojaan omituisesti, ei hitsi nyt on jotain vialla. Kello oli vähää vaille kahdeksan, kun soitin eläinlääkärille Ylitornioon. Kuvauksen perusteella eläinlääkäri uskoi, että koira on loukannut selkänsä. Minä ihmettelin, että miksi Kii, varsin terävä koira, ei reagoi kipuun ärisemällä, kun sitä joka paikasta tunnustelin. Se myöskin söi kun tarjosin, paniikissa tärisevä koira ei takuulla syö mitään. Tämä on jotain muuta. Kotiapteekista löytyi koirien kipulääkettä, sitä nassuun, ja koira lepoon. Mutta Kii ei halunnut levätä, se halusi ulos.

Seurasin koiraa eteisen ikkunasta. Yhtäkkiä se oli maassa, ikäänkuin piehtaroimassa. Nyt rupesivat varoituskellot soimaan ja lujaa. Juoksin ulos. Koira ähisi ja korisi veti itseään suoraksi ja koukkuun, kouristeli ja pyöri. Minä katsoin kauhuissani, huusin, itkin. Kii ei kuullut, se oli jossain muualla. Se kuolee kylmään lumeen, oli ensimmäinen ajatus. Se pitää saada sisälle lämpimään. En saanut hervotonta, jäykkää ja kouristelevaa koiraa nostettua. Itkin ja yritin.
Juoksin sisälle ja soitin äidilleni, että tulisi nopeasti lapsenvahdiksi, koska koira pitää viedä eläinlääkäriin heti. Hän oli sadan kilometrin päässä, mutta onneksi naapurin mies lupasi tulla hetkeksi valvomaan lapsia. Juoksin uudelleen ulos ja mietin, että oliko koira vielä elossa. Mitä ihmettä, koira oli herännyt henkiin! Se seisoi ulkona hiukan poissaolevana, mutta jaksoi tulla sisälle asti, kuin tuin sitä portaissa.

Soitin uudelleen eläinlääkärille. Epileptinen kohtaus. Älä säikähdä, niitä voi tulla lisää tänä iltana. Ja niitä todella tuli, neljännen kohtauksen jälkeen soitin jälleen eläinlääkärille. Miten tämä loppuu? Huomasin, että kohtaukset tulivat aina, kun koira kiihtyi jostain. Kii kiihtyy hyvin herkästi. Onneksi kotiapteekki auttoi jälleen. Edellisen paukkuaran koiran jäljiltä meillä oli diapamia, ja annoin sitä eläinlääkärin ohjeen mukaan Kiille. Lääke todennäköisesti pelasti koiran hengen, koska vielä ennen lääkettä se sai viidennen kohtauksensa. Sillä kerralla pystyin jo tarkkailemaan koiraa. Se kaatui sivulle ja jäykistyi suoraksi, pää vääntyi taakse, ilma purkaantui keuhkoista, sen jälkeen alkoivat vispaavat liikkeet etu- ja takajaloilla ja pyöriminen.

Hyvin klassiset epilepsian oireet, sain kuulla seuraavana päivän Pellon eläinlääkäri Pekka Salmiselta, Kolarin eläinlääkäri oli poissa, joten ajoimme Pelloon. Epilepsia todetaan erikoisella tavalla: sulkemalla kaikki muut kouristelun syyt pois. Kiiltä ei löytynyt mitään. Ei bakteereja, ei viruksia ja kaikki veriarvot olivat täysin normaalit. Hieman kohonnut kalium viittasi kilpirauhasongelmiin, mutta fosfori oli kuitenkin normaali. Tämänhetkinen diagnoosi: idiopaattinen epilepsia, joka on perinnöllinen. Oikeastaan ainoaksi elimelliseksi syyksi, joka voi kouristelua aiheuttaa jäi aivokasvain, vesipää ja aivovaurio muusta syystä. Ne pystyttäisiin pään magneettikuvauksella toteamaan, joka luonnollisesti onnistuu vain pääkaupunkiseudulla. Eli se tutkimus siirtyy hamaan tulevaisuuteen. Saimme lisää diapamia ja fenobarbitaalia, joista jälkimmäistä käytetään estämään kohtauksia. Epilepsiassa on vain sekin ikävä puoli, että vaikka lääke voi vähentää kohtauksia, mutta se tuhoaa myös pikkuhiljaa maksan. Siis suo siellä, vetelä täällä.

Ajatukset laukkaavat ympyrää. Kii hankittiin minulle harrastuskoiraksi, ehkä orastavan koirankasvatusajatuksen jatkoksi. Jälkimmäinen ei tule enää missään tapauksessa kysymykseen, tosin enemmän siitä on vahinkoa koiran maahantuoneelle Nooralle, kuin minulle, mutta harmittaa hänenkin puolestaan.
Jos Kiille joudutaan aloittamaan lääkitys, se katkaisee kaiken kilpailumielessä tapahtuvan harrastamisen Suomen Kennelliiton anti-doping periaatteen vuoksi. Tavoitteet tuntuvat karkaavan, eikä niitä saa enää kiinni. Ja vaikka lääkitystä ei jouduttaisikaan aloittamaan stressaavat tilanteet liittyvät tutkitusti kohtauksen alkamiseen. Koiran elämän pitäisi olla stressivapaata! Miten ihmeessä minä sen hoidan kahden koiran, kissan ja kahden lapsen taloudessa. Meidän elämähän on yhtä stressin sietoa.
Jään odottelemaan uusia kohtauksia, jospa niitä ei enää koskaan tulisikaan, ja toivottavasti tämä blogi ei lopu ennenkuin on kunnolla alkanutkaan.

Kiitos kaikille, jotka olette tukeneet meitä. Toivotaan parasta, pelätään pahinta!

*

sunnuntai 15. helmikuuta 2009

Kuin kissa ja koira

*
Kuten tutut ja blogia lukeneet tietävät, meillä on siis talossa kolme eläintä. Kaksi Canista ja yksi Felidae, elikkä siis kissa. Kissa on talon ja perheen ensimmäinen, Väinö nimeltään. Hirmu kova kolli, tai ainakin luulin niin. Ja tässä vaiheessa pitää sanoa, että tämä kaikki johdattelu liittyy koiriin, koirien ja kissojen suhteeseen, eli pääaiheemme tässä blogissa ei silti vaihdu. Väiskin vastalauseista huolimatta olen edelleen ja pysyvästi enemmän koira- kuin kissaihminen. Mutta kyllä nuo kissojenkin tempaukset jaksavat huvittaa ja kiinnostaa.


I´m so white there is no whiter.
No ei kyllä ookkaan. Son niin valkonen,

että sitä on vaikea kuvata, ko kamera
ei
sihtaa (tarkenna) mokomaan lumimöykkyyn.
Kuva: Juho Jouhtimäki

Siis, palataksemme asiaan, olin kertomassa siitä, kuinka kova kolli meillä talossa asuukaan. Kun Väiski tuli, talossa oli jo kaksi koiraa: partacollie Viivi ja pieni terrierimme Wanda. Ensimmäiset tunnit kissa sähisi koirille ikkunalaudalla (sisäpuolella, ulos en aluksi tohtinut päästää, ettei ota heti hatkoja). Sitten seuraavana hetkenä se päätti, että phyh, en pelkääkään noita koiria, ja hyppäsi alas. Siis ihan pokkana vaan. Koirat oli kertakaikkiaan niin hämmentyneitä, että ne ei osanneet tehdä mitään, kuin vaan katsoa ja ihmetellä moista.
Väinö ilmeisesti tajusi sillä hetkellä, millaisia järjen jättiläisiä koirat ovat, sillä vaikka koiraihminen olenkin, toki tunnustan kissan ylemmyyden näitten kohtuutyhmien elukoiden rinnalla, jotka tekevät mitä tahansa koirankeksin saadakseen.


Kuin kissa ja koira. Wanda kissakiinnostus
rajoittuu sen lämpöarvoon korissa.

Väiskillä oli (ei se enää viitti) tapana juoksennella mukaamme lenkille lähimetsätielle (tästä myös tuli kaikenlaista vaivaa, kun se samaan tapaan lähti kenen tahansa mukaan, minne tahansa, mutta siitä lisää myöhemmin...). No, ei siinä mitään, ehkä neljän kuukauden ikäinen kissanpentu pysyi matkassa, joten annoin sen kirmata perässä.
Ongelma asiasta tuli sillä hetkellä, kun tajusin, että naapurin isännällä on jumalattoman suuri rottweiler, ja se on huomannut meidän. Olimme Kurtakkoon melko vasta muuttaneet, joten tämä oli täysin uusi tieto. Koirat tottelivat tännetulokutsua, mutta kissapa ei totellutkaan. Voi herranjumala, nyt se kuolee, oli ensimmäinen ajatus, kun näin, että kissa lähti sivumyyryä (tiedätte, miten kissa tekeytyy suureksi ja uhkailee) kohti kohti vyöryvää murisevaa ja haukkuvaa lihavuorta. Itsemurhakandidaatti totisesti!
Onneksi koira oli armelias, ja pisti tassulla kissan nurin, mutta ei tappanut sitä. Sen se nimittäin olisi saattanut tehdä, vaikka vain vahingossa. Ei siinä mitään ongelmaa enää sen jälkeen enää ollut, kun kissa saatiin ruotuun ja syliin, kiva koira se rotikkakin on, tutustelivat siinä meidän koirien kanssa, mutta kissa oli kokenut karvaan tappion.


Nää koirat on nii tyhmii, tuumii Väinö.

Oppiko eläin mitään, no ehkä mutta, todennäköisimmin ei. Senkin jälkeen sillä oli henkinen yliote talouden koiriin, joita herra näppäsi terävillä kynsillään vain hieman säpinää aikaan saadakseen. Lisäksi se kiusasi häpeämättömästi kaverini whippeturosta, joka tuli käymään kylässä. Koira pelkäsi kissaa. Väinö tajusi sen heti ja hiippaili koiran perässä vaanimassa sitä, minne se vain menikin. Piti viimein laittaa kissa ulos, että koira saattoi olla rauhassa.
Mielenkiintoista tilanteessa oli se, että whippetit on tunnettu koiramaailmassa kissantappajina. Kun saalistus iskee takaa-ajossa päälle, niin lähtee mirriltä nirri hyvin nopeasti. Joten tämäkin tilanne olisi voinut olla hyvin erilainen, jos oltaisiin oltu ulkotiloissa.

Kun Kii tuli taloon, niin kissastyranki Väinö joutui yksinkertaisesti antamaan periksi.
Kii ensinäkin vainosi ja haukkui kissaa ensimmäiset kolme viikkoa herkeämättä. Vielä senkin jälkeen Kii saattoi lyödä kissan maahan tai näykätä sitä hännästä ja takamuksesta, ihan vaan huvikseen. Tai useimmin saadakseen kissan juoksemaan. Sitten sitä oli mukava jahdata oikein urakalla. Ei jäänyt kertaan eikä edes kymmeneen ne kerrat, kun nappasin iloista briardia niskasta juuri, kun se oli hyökkäämässä kissan kimppuun.
Kissa alkoi asua saunassa, sitä selvästi hirvitti mokoma pentu. Nyt on tehty järjestelyjä makuupaikkojen, ruokailupaikkojen ja muun suhteen niin, että kissallakin on mukavaa sisällä, eikä tarvitse pelätä Kiin päähänpistoja. Ja kun kissa tahtoo ovella ulos, Kii makaa vieressä tassut lähtökuopissa: No nii, päästä se! Päästä se nyt meneen! Minä päästän, mutta en Kiitä, vaikka se olisikin sen mielestä vain huvia ja urheilua.


Laitetaan loppuun tämmöinen söpö halikuva,
vaikka välit on tästä vähän viilenneet,
niinkuin ilmat tästä kuvasta.

*

tiistai 10. helmikuuta 2009

Tappelu

*
Kii puri Wandaa. Minun seitsemän kuukauden ikäinen briardinpentuni pisti kahdeksanvuoden ikäistä pikkuparsonia oikein urakalla matalaksi. Eikä Wanda ollut ollenkaan syytön osapuoli.
Kaikki alkoi ilmapallosta. Se lensi, ja näin oikeasta silmänurkastani molempien koirien tavoittelevan palloa ahnaasti. Sitten räjähti. Meteli oli hirmuinen, kun ne hyökkäsivät toistensa kimppuun. Tämä ei tullut yllätyksenä, ehei. Koirat ovat aiemminkin ottaneet yhteen, mutta vain rähjäten ja näykkien. Tästä rähäkästä kuuli heti, että nyt on tosi kyseessä.
Minä säntäsin väliin, ja sain heti briardinpureman käteen. Kannattaa ottaa opiksi. Tappelun tuoksinassa koirat purevat sitä, mitä eteen sattuu, joten ei kannata mennä väliin. Minä olin huolissani Wandasta. Mahtaako se säilyä hengissä mokomassa löylytyksessä. Lopulta sain Kiin kiskottua irti tilanteesta takapäästä vetäen (huom! tämä on oikea toimintatapa, jos vesiämpäriä ei satu lähellä olemaan)


Älä pelkää, sehän on vasta pentu...

Kii ulos ja vahinkojen tarkistus. Ei tullut mieleenkään, että haavoja voisi Kiissä olla, kuten ei ollutkaan. Wandan laita ei ollut aivan yhtä hyvin. Vasemmasta etujalassa oli kaksi muutaman sentin viiltohaavaa, toinen varpaiden yläpuolella (jänne näkyi, onneksi oli ehjä) ja toinen sitä samalla kohtaa toisella puolella tassua. Kaulasta karva oli hiertynyt pois ja siellä oli pitkä punoittava naarmu kurkun puolella. Olin varma, ettei tassun päällipuolen haava ainakaan menisi itsekseen kiinni, koska se oli sen verran pitkä. Eläinlääkäripäivystys oli Ylitorniolla, ja vaikka seuraava päivä oli perjantai Kolarin eläinlääkäri oli lomalla ja lähin lekuri siis Pellossa. Siis näin tapahtuu joka kerta, kun eläin päättää tarvita lääketieteen apua. Onni onnettomuudessa, desifiointi ja tiukka sidos tepsivät ja haava oli kuin olikin mennyt kiinni yöllä, kun koira ei päässyt sitä nuolemaan. Haavat eivät edes tulehtuneet.


Kii ja suosikkiserkkutyttö.
Pentu osaa yllättäen varoa pientä kaatamasta.

Tämän jälkeen katsoin Kiitä uusin silmin. Tai siis sen hampaita. Mihin kaikkeen se noilla pystyykään. Huh huh! Koira on todella susi. Aloin miettimään, että mitä jos se keksii kokeilla samaa lapsiin. Kiihän on meidän poikien suuri suosikki ja innokas leikkitoveri. Pelko hälveni, kun huomasin, että sama koira se on kuin aiemminkin. Pojat saa vaikka maata sen päälle, eikä se sano mitään, lempeästi vaan leikittää. Mutta sitä ajatusta tälläiset tapahtumat vahvistavat, että koira on eläin. Sillä on vaistot ja käyttäytymismallit, jotka periytyvät sille ajalta, jolloin koira oli vielä susi. Koiraan, tai mihinkään muuhunkaan eläimeen ei koskaan voi luottaa sataprosenttisesti (just, ja ihan niinkuin ihmiseen sitten voisi ;)). Mutta mahtavia elukoita ne on, verrattomia ystäviä.


Silmätkin tällä on uskokaa tai älkää!

Ps. Parin päivän päästä ne uusivat rähäkkänsä. Nyt sain sen topattua heti alkuun karmaisevalla huudolla ja keittiöstä aseeksi nappaamallani leikkuulaudalla (huh, kuinka vaarallinen ase!). Onneksi pelkkä voimakas väliintulo katkaisi tappelun, koska en todellakaan tiedä, miten olisin voinut leikkuulautaa tilanteessa käyttää avuksi. Koiran kanveesiin lyöminen ei taida olla osa KivaTeamiläisten koulutusmetodeja...
*
laskuri