maanantai 23. helmikuuta 2009

Kun kaikelta putosi pohja

*
Epilepsia. Kiillä on epilepsia.

Torstai-iltana kuului romahdus. Kii hipsutteli luokseni yläkertaa kummallisen oloisena. Mitä ihmettä se on säikähtänyt oli ensimmäinen ajatus. Kii ei paljon mitään säikähtele, joten ihmettelin kyllä. Koira köyristi selkäänsä, tärisi ja laahasi takajalkojaan omituisesti, ei hitsi nyt on jotain vialla. Kello oli vähää vaille kahdeksan, kun soitin eläinlääkärille Ylitornioon. Kuvauksen perusteella eläinlääkäri uskoi, että koira on loukannut selkänsä. Minä ihmettelin, että miksi Kii, varsin terävä koira, ei reagoi kipuun ärisemällä, kun sitä joka paikasta tunnustelin. Se myöskin söi kun tarjosin, paniikissa tärisevä koira ei takuulla syö mitään. Tämä on jotain muuta. Kotiapteekista löytyi koirien kipulääkettä, sitä nassuun, ja koira lepoon. Mutta Kii ei halunnut levätä, se halusi ulos.

Seurasin koiraa eteisen ikkunasta. Yhtäkkiä se oli maassa, ikäänkuin piehtaroimassa. Nyt rupesivat varoituskellot soimaan ja lujaa. Juoksin ulos. Koira ähisi ja korisi veti itseään suoraksi ja koukkuun, kouristeli ja pyöri. Minä katsoin kauhuissani, huusin, itkin. Kii ei kuullut, se oli jossain muualla. Se kuolee kylmään lumeen, oli ensimmäinen ajatus. Se pitää saada sisälle lämpimään. En saanut hervotonta, jäykkää ja kouristelevaa koiraa nostettua. Itkin ja yritin.
Juoksin sisälle ja soitin äidilleni, että tulisi nopeasti lapsenvahdiksi, koska koira pitää viedä eläinlääkäriin heti. Hän oli sadan kilometrin päässä, mutta onneksi naapurin mies lupasi tulla hetkeksi valvomaan lapsia. Juoksin uudelleen ulos ja mietin, että oliko koira vielä elossa. Mitä ihmettä, koira oli herännyt henkiin! Se seisoi ulkona hiukan poissaolevana, mutta jaksoi tulla sisälle asti, kuin tuin sitä portaissa.

Soitin uudelleen eläinlääkärille. Epileptinen kohtaus. Älä säikähdä, niitä voi tulla lisää tänä iltana. Ja niitä todella tuli, neljännen kohtauksen jälkeen soitin jälleen eläinlääkärille. Miten tämä loppuu? Huomasin, että kohtaukset tulivat aina, kun koira kiihtyi jostain. Kii kiihtyy hyvin herkästi. Onneksi kotiapteekki auttoi jälleen. Edellisen paukkuaran koiran jäljiltä meillä oli diapamia, ja annoin sitä eläinlääkärin ohjeen mukaan Kiille. Lääke todennäköisesti pelasti koiran hengen, koska vielä ennen lääkettä se sai viidennen kohtauksensa. Sillä kerralla pystyin jo tarkkailemaan koiraa. Se kaatui sivulle ja jäykistyi suoraksi, pää vääntyi taakse, ilma purkaantui keuhkoista, sen jälkeen alkoivat vispaavat liikkeet etu- ja takajaloilla ja pyöriminen.

Hyvin klassiset epilepsian oireet, sain kuulla seuraavana päivän Pellon eläinlääkäri Pekka Salmiselta, Kolarin eläinlääkäri oli poissa, joten ajoimme Pelloon. Epilepsia todetaan erikoisella tavalla: sulkemalla kaikki muut kouristelun syyt pois. Kiiltä ei löytynyt mitään. Ei bakteereja, ei viruksia ja kaikki veriarvot olivat täysin normaalit. Hieman kohonnut kalium viittasi kilpirauhasongelmiin, mutta fosfori oli kuitenkin normaali. Tämänhetkinen diagnoosi: idiopaattinen epilepsia, joka on perinnöllinen. Oikeastaan ainoaksi elimelliseksi syyksi, joka voi kouristelua aiheuttaa jäi aivokasvain, vesipää ja aivovaurio muusta syystä. Ne pystyttäisiin pään magneettikuvauksella toteamaan, joka luonnollisesti onnistuu vain pääkaupunkiseudulla. Eli se tutkimus siirtyy hamaan tulevaisuuteen. Saimme lisää diapamia ja fenobarbitaalia, joista jälkimmäistä käytetään estämään kohtauksia. Epilepsiassa on vain sekin ikävä puoli, että vaikka lääke voi vähentää kohtauksia, mutta se tuhoaa myös pikkuhiljaa maksan. Siis suo siellä, vetelä täällä.

Ajatukset laukkaavat ympyrää. Kii hankittiin minulle harrastuskoiraksi, ehkä orastavan koirankasvatusajatuksen jatkoksi. Jälkimmäinen ei tule enää missään tapauksessa kysymykseen, tosin enemmän siitä on vahinkoa koiran maahantuoneelle Nooralle, kuin minulle, mutta harmittaa hänenkin puolestaan.
Jos Kiille joudutaan aloittamaan lääkitys, se katkaisee kaiken kilpailumielessä tapahtuvan harrastamisen Suomen Kennelliiton anti-doping periaatteen vuoksi. Tavoitteet tuntuvat karkaavan, eikä niitä saa enää kiinni. Ja vaikka lääkitystä ei jouduttaisikaan aloittamaan stressaavat tilanteet liittyvät tutkitusti kohtauksen alkamiseen. Koiran elämän pitäisi olla stressivapaata! Miten ihmeessä minä sen hoidan kahden koiran, kissan ja kahden lapsen taloudessa. Meidän elämähän on yhtä stressin sietoa.
Jään odottelemaan uusia kohtauksia, jospa niitä ei enää koskaan tulisikaan, ja toivottavasti tämä blogi ei lopu ennenkuin on kunnolla alkanutkaan.

Kiitos kaikille, jotka olette tukeneet meitä. Toivotaan parasta, pelätään pahinta!

*

sunnuntai 15. helmikuuta 2009

Kuin kissa ja koira

*
Kuten tutut ja blogia lukeneet tietävät, meillä on siis talossa kolme eläintä. Kaksi Canista ja yksi Felidae, elikkä siis kissa. Kissa on talon ja perheen ensimmäinen, Väinö nimeltään. Hirmu kova kolli, tai ainakin luulin niin. Ja tässä vaiheessa pitää sanoa, että tämä kaikki johdattelu liittyy koiriin, koirien ja kissojen suhteeseen, eli pääaiheemme tässä blogissa ei silti vaihdu. Väiskin vastalauseista huolimatta olen edelleen ja pysyvästi enemmän koira- kuin kissaihminen. Mutta kyllä nuo kissojenkin tempaukset jaksavat huvittaa ja kiinnostaa.


I´m so white there is no whiter.
No ei kyllä ookkaan. Son niin valkonen,

että sitä on vaikea kuvata, ko kamera
ei
sihtaa (tarkenna) mokomaan lumimöykkyyn.
Kuva: Juho Jouhtimäki

Siis, palataksemme asiaan, olin kertomassa siitä, kuinka kova kolli meillä talossa asuukaan. Kun Väiski tuli, talossa oli jo kaksi koiraa: partacollie Viivi ja pieni terrierimme Wanda. Ensimmäiset tunnit kissa sähisi koirille ikkunalaudalla (sisäpuolella, ulos en aluksi tohtinut päästää, ettei ota heti hatkoja). Sitten seuraavana hetkenä se päätti, että phyh, en pelkääkään noita koiria, ja hyppäsi alas. Siis ihan pokkana vaan. Koirat oli kertakaikkiaan niin hämmentyneitä, että ne ei osanneet tehdä mitään, kuin vaan katsoa ja ihmetellä moista.
Väinö ilmeisesti tajusi sillä hetkellä, millaisia järjen jättiläisiä koirat ovat, sillä vaikka koiraihminen olenkin, toki tunnustan kissan ylemmyyden näitten kohtuutyhmien elukoiden rinnalla, jotka tekevät mitä tahansa koirankeksin saadakseen.


Kuin kissa ja koira. Wanda kissakiinnostus
rajoittuu sen lämpöarvoon korissa.

Väiskillä oli (ei se enää viitti) tapana juoksennella mukaamme lenkille lähimetsätielle (tästä myös tuli kaikenlaista vaivaa, kun se samaan tapaan lähti kenen tahansa mukaan, minne tahansa, mutta siitä lisää myöhemmin...). No, ei siinä mitään, ehkä neljän kuukauden ikäinen kissanpentu pysyi matkassa, joten annoin sen kirmata perässä.
Ongelma asiasta tuli sillä hetkellä, kun tajusin, että naapurin isännällä on jumalattoman suuri rottweiler, ja se on huomannut meidän. Olimme Kurtakkoon melko vasta muuttaneet, joten tämä oli täysin uusi tieto. Koirat tottelivat tännetulokutsua, mutta kissapa ei totellutkaan. Voi herranjumala, nyt se kuolee, oli ensimmäinen ajatus, kun näin, että kissa lähti sivumyyryä (tiedätte, miten kissa tekeytyy suureksi ja uhkailee) kohti kohti vyöryvää murisevaa ja haukkuvaa lihavuorta. Itsemurhakandidaatti totisesti!
Onneksi koira oli armelias, ja pisti tassulla kissan nurin, mutta ei tappanut sitä. Sen se nimittäin olisi saattanut tehdä, vaikka vain vahingossa. Ei siinä mitään ongelmaa enää sen jälkeen enää ollut, kun kissa saatiin ruotuun ja syliin, kiva koira se rotikkakin on, tutustelivat siinä meidän koirien kanssa, mutta kissa oli kokenut karvaan tappion.


Nää koirat on nii tyhmii, tuumii Väinö.

Oppiko eläin mitään, no ehkä mutta, todennäköisimmin ei. Senkin jälkeen sillä oli henkinen yliote talouden koiriin, joita herra näppäsi terävillä kynsillään vain hieman säpinää aikaan saadakseen. Lisäksi se kiusasi häpeämättömästi kaverini whippeturosta, joka tuli käymään kylässä. Koira pelkäsi kissaa. Väinö tajusi sen heti ja hiippaili koiran perässä vaanimassa sitä, minne se vain menikin. Piti viimein laittaa kissa ulos, että koira saattoi olla rauhassa.
Mielenkiintoista tilanteessa oli se, että whippetit on tunnettu koiramaailmassa kissantappajina. Kun saalistus iskee takaa-ajossa päälle, niin lähtee mirriltä nirri hyvin nopeasti. Joten tämäkin tilanne olisi voinut olla hyvin erilainen, jos oltaisiin oltu ulkotiloissa.

Kun Kii tuli taloon, niin kissastyranki Väinö joutui yksinkertaisesti antamaan periksi.
Kii ensinäkin vainosi ja haukkui kissaa ensimmäiset kolme viikkoa herkeämättä. Vielä senkin jälkeen Kii saattoi lyödä kissan maahan tai näykätä sitä hännästä ja takamuksesta, ihan vaan huvikseen. Tai useimmin saadakseen kissan juoksemaan. Sitten sitä oli mukava jahdata oikein urakalla. Ei jäänyt kertaan eikä edes kymmeneen ne kerrat, kun nappasin iloista briardia niskasta juuri, kun se oli hyökkäämässä kissan kimppuun.
Kissa alkoi asua saunassa, sitä selvästi hirvitti mokoma pentu. Nyt on tehty järjestelyjä makuupaikkojen, ruokailupaikkojen ja muun suhteen niin, että kissallakin on mukavaa sisällä, eikä tarvitse pelätä Kiin päähänpistoja. Ja kun kissa tahtoo ovella ulos, Kii makaa vieressä tassut lähtökuopissa: No nii, päästä se! Päästä se nyt meneen! Minä päästän, mutta en Kiitä, vaikka se olisikin sen mielestä vain huvia ja urheilua.


Laitetaan loppuun tämmöinen söpö halikuva,
vaikka välit on tästä vähän viilenneet,
niinkuin ilmat tästä kuvasta.

*

tiistai 10. helmikuuta 2009

Tappelu

*
Kii puri Wandaa. Minun seitsemän kuukauden ikäinen briardinpentuni pisti kahdeksanvuoden ikäistä pikkuparsonia oikein urakalla matalaksi. Eikä Wanda ollut ollenkaan syytön osapuoli.
Kaikki alkoi ilmapallosta. Se lensi, ja näin oikeasta silmänurkastani molempien koirien tavoittelevan palloa ahnaasti. Sitten räjähti. Meteli oli hirmuinen, kun ne hyökkäsivät toistensa kimppuun. Tämä ei tullut yllätyksenä, ehei. Koirat ovat aiemminkin ottaneet yhteen, mutta vain rähjäten ja näykkien. Tästä rähäkästä kuuli heti, että nyt on tosi kyseessä.
Minä säntäsin väliin, ja sain heti briardinpureman käteen. Kannattaa ottaa opiksi. Tappelun tuoksinassa koirat purevat sitä, mitä eteen sattuu, joten ei kannata mennä väliin. Minä olin huolissani Wandasta. Mahtaako se säilyä hengissä mokomassa löylytyksessä. Lopulta sain Kiin kiskottua irti tilanteesta takapäästä vetäen (huom! tämä on oikea toimintatapa, jos vesiämpäriä ei satu lähellä olemaan)


Älä pelkää, sehän on vasta pentu...

Kii ulos ja vahinkojen tarkistus. Ei tullut mieleenkään, että haavoja voisi Kiissä olla, kuten ei ollutkaan. Wandan laita ei ollut aivan yhtä hyvin. Vasemmasta etujalassa oli kaksi muutaman sentin viiltohaavaa, toinen varpaiden yläpuolella (jänne näkyi, onneksi oli ehjä) ja toinen sitä samalla kohtaa toisella puolella tassua. Kaulasta karva oli hiertynyt pois ja siellä oli pitkä punoittava naarmu kurkun puolella. Olin varma, ettei tassun päällipuolen haava ainakaan menisi itsekseen kiinni, koska se oli sen verran pitkä. Eläinlääkäripäivystys oli Ylitorniolla, ja vaikka seuraava päivä oli perjantai Kolarin eläinlääkäri oli lomalla ja lähin lekuri siis Pellossa. Siis näin tapahtuu joka kerta, kun eläin päättää tarvita lääketieteen apua. Onni onnettomuudessa, desifiointi ja tiukka sidos tepsivät ja haava oli kuin olikin mennyt kiinni yöllä, kun koira ei päässyt sitä nuolemaan. Haavat eivät edes tulehtuneet.


Kii ja suosikkiserkkutyttö.
Pentu osaa yllättäen varoa pientä kaatamasta.

Tämän jälkeen katsoin Kiitä uusin silmin. Tai siis sen hampaita. Mihin kaikkeen se noilla pystyykään. Huh huh! Koira on todella susi. Aloin miettimään, että mitä jos se keksii kokeilla samaa lapsiin. Kiihän on meidän poikien suuri suosikki ja innokas leikkitoveri. Pelko hälveni, kun huomasin, että sama koira se on kuin aiemminkin. Pojat saa vaikka maata sen päälle, eikä se sano mitään, lempeästi vaan leikittää. Mutta sitä ajatusta tälläiset tapahtumat vahvistavat, että koira on eläin. Sillä on vaistot ja käyttäytymismallit, jotka periytyvät sille ajalta, jolloin koira oli vielä susi. Koiraan, tai mihinkään muuhunkaan eläimeen ei koskaan voi luottaa sataprosenttisesti (just, ja ihan niinkuin ihmiseen sitten voisi ;)). Mutta mahtavia elukoita ne on, verrattomia ystäviä.


Silmätkin tällä on uskokaa tai älkää!

Ps. Parin päivän päästä ne uusivat rähäkkänsä. Nyt sain sen topattua heti alkuun karmaisevalla huudolla ja keittiöstä aseeksi nappaamallani leikkuulaudalla (huh, kuinka vaarallinen ase!). Onneksi pelkkä voimakas väliintulo katkaisi tappelun, koska en todellakaan tiedä, miten olisin voinut leikkuulautaa tilanteessa käyttää avuksi. Koiran kanveesiin lyöminen ei taida olla osa KivaTeamiläisten koulutusmetodeja...
*

tiistai 3. helmikuuta 2009

Suurpiirteistä touhua

*
Vain koiranomistaja voi tietää, miltä tuntuu tulla kotiin, kun tunnet heti ulko-oven avattuasi, että koira on paskonut sisälle. Tällä viikolla kävi juuri niin. Kii, puolivuotiaana, on jo erittäinkin sisäsiisti. Tätä hajua ei siis ole pitkään aikaan ilmassa ollutkaan. Ei se silti jaksanut järkyttää mielenrauhaa, eikä sekään, että paskakasan vieressä oli tulilatva kumollaan lattialla (moneskohan kerta!) ja multa tietenkin myös pitkin lattioita. Kissan tekosia, arvaan. Se huvittelee kaatamalla kukkia ikkunalaudalta.
Edellisenä päivänä floristina oli ollut Kii. Se oli nostanut orkidean purkistaan ikkunalaudalta siististi sänkyynsä, ja ilmeisesti vähän maistanutkin sitä. Ei kuitenkaan syönyt (ovatkohan nuo myrkyllisiä). Kukkapurkki oli männynkaarnamultineen edelleen ikkunalaudalla, vain desilitran verran kaarnanpalasia oli levinnyt ympäri sänkyä. Taidokasta. Parkkiintuneen koiraihmisen tuntee siitä, että suuttumisen sijaan hän vain miettii, että mitenköhän tuokin on mahtanut onnistua.

Siinä siivoillesani koiran jo lattiaan kuivahtaneita jätöksiä tuli työpuhelu. Tilanne oli jotenkin epätodellinen. Minä siivoilin koiranpaskoja lattialta, ja keskustelin kuvien lähettämisestä ja jutusta haastateltavani kanssa vielä täysissä ulkovaatteissa. Lapset olin saanut onneksi häädettyä yläkertaan lastenohjelmien pariin. Huomasin kesken puhelun vain miettiväni, että oliko tuo läikkä tuossa vai ei, toisin sanoen mikä tässä kuuluu lattiaan, mikä on ylimääräistä. Se kun ei huonosti asennetun ja pahasti rakoilleen ja puhki hiotun lautalattian kanssa ole niin itsestään selvää.

Mutta luontoäiti armahtaa, kaukonäkö on huonontunut vuosien saatossa jonkin verran, ja vaikka kotioloissa selviän hyvin ilman laseja, ei näkö ole paras mahdollinen. Mutta eipähän pistä silmään kaikki kaarnanpalaset tai epämääräiset kikkareet lattialla niin pahasti. Voi ottaa elämän näiden sotkevien eläinten (lapset mukaan luettuina) keskellä kohtuullisen rennosti.

Ne, joilla pentu on siinä iässä, että vahinkoja sattuu, voin lämpimästä suositella naksutinta. Minä en ole oppinut vielä naksutinta muussa koulutuksessa juuri käyttämään, tai siis en ole viitsinyt opetella, mutta sen olen huomannut, että sisäsiistiksi opettamisessa se on täysin vertaansa vailla. Ostin naksuttimeni Kolarin eläinlääkärilta, joka sitä juuri siihen touhuun suositteli. Ja totta, on sekä tehokkaampaa, että paljon järkevämmän kuuloista naksauttaa ja antaa makupala, kun koira tekee asiansa ulos, kuin huutaa: Hyvä Kii, hieno homma! pihan toiselle puolelle, kun koira on vääntämässä sinne torttua.
Jätän naksutinkoulutuksen opettamisen suosiolla muille, joten jos aivoissa naksahti, mene ja googleta sana naksutin tai naksutinkoulutus.
*

sunnuntai 1. helmikuuta 2009

Naapurikateutta

*
Kävimme Kiin kanssa viime keskiviikkona Pellossa Länsirajan Kennelkerhon näyttelyharjoituksissa. Meiltä kotoa on Pelloon kuta kuinkin lähelle sata kilometriä, joten siinä voi kukin tahollaan puistella päätään, ja miettiä koiraharrastuksen edullisuutta. Pellossa on ihan upouusi halli, Rohki-halli. Ja mikä parasta, se on tehty nimenomaan koiraharrastajien kohtaamispaikaksi. Toki sitä muutkin voivat käyttää, varsinkin koululaiset, koska se on koulukeskuksen vieressä, mutta koiraharrastajien halli se on. Vielä se oli lämmittämätön ja väliaikaisin valoin, mutta valtavan hieno silti.

Ei voi muuta kuin ihailla pellolaisten rohkeutta. Miten he ovat itseään säästämättä tehneet sen kaiken. Päätöksestä toteutukseen ei ole mennyt sitä totuttua viittä vuotta, vaan aika on laskettu kuukausissa. Eikä heille suinkaan ole rahasäkkiä tiputettu taivaasta, hyvin moni asia on talkoilla maksettu, ja avustukset ovat haussa näin jälkikäteen. Toivon todella, että he avustuksensa saavat. Ja kantavana voimana on tietenkin Lapin ja itse asiassa koko Suomen ehdottomasti paras ja asialleen omistautuvin eläinlääkäri, ja samalla kerhon puheenjohtaja Pekka Salminen.

Rohki-hallissa pyörivät useat tottelevaisuusryhmät ja agilityryhmät. Meiltä vaan on niin turkasen pitkä matka, että ei ole varaa käydä montaa kertaa viikossa, vaikka halua olisikin. Muoniossakin Ounasjokilaakson kennelkerhon palvelus- ja seurakoiraosasto toimii loistavasti pitäen harjoituksia viikottain, Kittilässäkin kerho toimii. No, entäs Kolari sitten?
Häpeäkseni pitää tunnustaa, että pyydetty on, mutta en ole lähtenyt. Itsellä on elämässä niin vahva perhevaihe nyt, että koen juuri ja juuri selviäväni oman koirani kouluttamisesta, puhumattakaan, että alkaisin vetämään jotain ryhmää.
Painetta on kuitenkin oman kerhon perustamiseen, ja koiriahan Kolarissakin on, uusia pentuja on tullut oman huomion mukaan paljon, ja harrastajiakin on. Jotain varmasti pian tapahtuu sillä saralla, mutta mitä, se nähdään aikanaan.

Olen pitkään miettinyt, kun meillä Lapin pienillä kunnilla on niin pitkät välimatkat, mutta kuitenkin innokkaita koirakerhoja, että pitäisi saada jokin yhteinen infofoorumi, josta saisi tiedon naapuriseurojen harjoituksista ja mikä tärkeintä harjoituskisoista, leireistä tai muista epävirallisista koulutustapahtumista. Näin olisi vaikka yhdellä sähköpostilistalla, nettisivulla tai keskustelupalstalla mahdollisuus tavoittaa koko Lapin pienten seurojen ihmiset. Saataisiin leireille ja koulutuksiin aina tuvan täydeltä osallistujia, ja käytettyä hyväksi muiden järjestämät koulutukset. Täällähän kaikki tapahtuu asenteelle (lainattua pellolaisilta): Sole mikhään matka 300 kilometriä suunthaansa, ainakhaan ko on rohki hyä halli.
*
laskuri