Kuolemattomat pohjoisessa

*
Perjantaina lävähti postista odotettu kirjekuori. Se oli lasku. Siis normaalisti laskut eivät ole varsin toivottuja, ainakaan näin suuret laskut, mutta tämä oli iloinen poikkeus. Suomen Kennelliitto laskuttaa minua kennelnimestä, jonka hain muutama kuukausi takaperin. Siis suomeksi sanottuna minulla on nyt ihka oma kennelnimi. Immortalis Arctica. Kaksi latinankielistä sanaa, joista ensimmäinen tarkoittaa kuolematonta ja toinen pohjoista.

Tiedoksi niille, jotka eivät ole niin syvällä koiramaailman suossa kuin minä (muut skipatkoon tämän), kennelnimi on se nimi, joka tulee kennelissä syntyneen pennun varsinaisen nimen eteen. Meillä on talossa Maximo`s Delilah eli Wanda, jonka virallisessa nimessä siis Maximo`s on kennelnimi ja Delilah juuri sille pennulle annettu. Kii on viralliselta nimeltään hieman mielenkiintoisempi: Bar-Bar Beskydy Walk The Line, jossa siis Bar-Bar Beskydy on tsekkiläisen kennelin nimi ja Walk The Line Kiin nimi. Molemmilla koirilla varsinainen nimi on annettu aakkosten mukaan, eli siis Wanda on syntynyt kasvattajan nejänteen pentueeseen ja sen nimi alkaa siksi D:llä. Kii on taas kasvattajan W pentueesta, sillä on pentuesisaruksissa muun muassa War Hachet ja Wuotan. Tämä ei ole pakollista (ainakaan Suomessa), mutta helpottaa muistamaan, mistä pentueesta ja minkä ikäinen kukin koira on. Muitakin järjestelmiä toki on.
Minun hieno suunnitelmani oli nimetä koiria latinankielisillä kuolemattomilla lausahduksilla kuten In Vino Veritas=Viinissä on totuus, Vanitas Vanitatum=turhuuksien turhuus, Cogito, ergo sum=Ajattelen, siis olen ja Lupus in fabula= Siinä paha missä mainitaan. Mistään erityisestä järjestelmästä ei ole tietoakaan, voi olla, että meidän kennelin pentumäärillä semmoista ei tarvita.

En tiedä miten muut kokevat tämän asian, mutta olen kuvittelevinani, että koiria tuntemattomien korvissa sana kennel saa negatiivisen kaiun. Kennel mielletään paikaksi, jossa tuotetaan koiria, eikä siitä ole kovin pitkä matka pentutehtaaseen. Suurin osa kenneleistä on hyvin vaatimattomia, vähän pentuja maailmalle lähettäviä ja niitä omistavat yksityiset ihmiset, joille koirat ovat harrastus ja kasvattamisenkin tuotto usein pakkasen puolella. Ammattikseen koiria kasvattavia on siinä joukossa hyvin pieni määrä, ja hekin tietenkin erittäin suurelta osalta kunnon väkeä. Kenneleissä siis harvoin on kenneltiloja tai muuta "tuotantokoneistoa", vaan koiranpennut kasvavat koiraihmisten keittiöissä ja olohoneen nurkissa, kuten hyvä onkin.

Kennelnimen hakuprosessissa on muutamia vaiheita. Ensin tulee käydä kasvattajan peruskurssi, jonka hyväksytyksi suorittanut voi hakea kennelnimeä. Rotu/rodut täytyy tietää hakuvaiheessa, ja rodun tai rotujen virallisilta rotujärjestöiltä tulee saada hakemukseen puoltava lausunto. Rotuihin voi myöhemmin hakea muutosta, jos tilanne muuttuu. Lisäksi pitää allekirjoittaa kasvattajasitoumus.
Saadakseen kennelnimen, ei siis tarvitse omistaa yhtäkään koiraa. Pitää vain olla kennelliiton ja hakemansa rodun rotujärjestön jäsen. Itse kävin kasvattajakurssin sen jälkeen, kun Wanda sai pennut kasvattajan nimiin (sijoituskoira kun silloin oli) ja me hoidimme ne täällä kotona. Kaikki meni hyvin, ja aloin miettiä omaakin kennelnimeä. Nyt sellainen sitten on, rotuna briardi. Alkaako meillä sitten kuulua täällä kotona pikkutassujen tapsutus, enpä usko, ainakaan kovin pian. Kiin tilanne on mikä on. Epilepsia on vakava sairaus, ja vaikka ei enää yhtään kohtausta tulisikaan riski on liian suuri. Mutta ehkä jonakin päivänä, jollakin toisella koiralla. Kasvattajana minulla on myös mahdollisuus ostaa koira ja sijoittaa se toiseen kotiin, kuten Kii ja Wanda on meille sijoitettu.

Ps. Kuukauden rajapyykki oli ja meni, eikä kohtauksia ole tullut. Kumpa jatkuisi näin hyvin. Tokotreenaus on nyt mahtavaa, koira toimii kuin ajatus.
*

Naapurissa asuu salarakas

*
Epilepsia päivitys: Ei mitään uutta, edelleen seuraillaan ja tarkkaillaan koiraa. Ajattelin tuon laittaa kärkeen, se kun ihmisiä kiinnostaa, mutta sitten muihin aiheisiin. Pakko kirjottaa jostain muusta, ja kappas, kevät antaa uuden aiheen:

Jos kylmänarka terrierimme Wanda haluaa talvipakkasilla tai vesisateella vapaaehtoisesti ulos ei ole paljon vaihtoehtoja. Juoksu, kärvä, kiima. Sitä se on kaksi kertaa vuodessa nartunomistajilla. Kuvioon kuuluu myös se, että saman tien, kun suljet ovet sen perässä, koira katoaa. Se menee miehiin. Naapureissa ei muita kuin uroskoiria olekaan.
Pahimman juoksun ajaksi olen joutunut kytkemään koiran pyykkinarulla portaikon kaiteeseen ulkoilun ajaksi takuulla eläinsuojelusäännösten näkökulmasta liian lyhyellä narulla. Onneksi se hullutus ei kauaa kestä, ja vanha muori palaa taas murisevaksi ja ärähteleväksi pihtariksi. Kiille vielä odotellaan juoksua, ja se on ehkä sitten taas toinen tarina.

Naapureidemme koirat ovat pääosin metsästyskoiria, jotka ovat kiinni joko juoksulangassa tai häkissä, paitsi Tahvo.
Tahvo on muhkea norjanharmaahirvikoira, joka ei kelvannut metsästyskoiraksi, koska sen jalat olivat jääneet töpöiksi. Kaikin puolin mukava uroskoira on vielä niin tottelevainenkin, että pysyy pääosin kotipihallaan. Paitsi tietenkin silloin, kun naapurista kantautuu kiihkeitä sulotuoksuja. Silloin Tahvo päivystää meidän etuovella täysin ymmärrettävästä syystä. Enää ei nartun kiinni sitominen enää auttanut, se olisi ehkä jopa helpottanut lemmenkipeän uroksen hommia. Eipähän pääse morsmaikku karkaamaan.


Uulalaa. Tässä on ystävämme Tahvo! :)

Naapurikunnan eläinlääkäri on kieltäytynyt kastaroimasta narttukoiria omistajan mukavuuden vuoksi koiran terveyden kustannuksella ja onkin varmaan oikeassa. Riittäisiköhän terveydelliseksi syyksi se, että omistajan henkinen terveys on vaarassa. Juoksujen positiiviseksi puoleksi en laske myöskään sitä valeraskauden tuskaa, joka juoksusta aina seuraa. Wanda kantaa leluja, tekee pesää, lihoo ja vinkuu surkeana. Synnytettyään se on vaikea saada ulos, koska ei "pentuja" voi jättää. Valeraskauden mentyä ohi, se pistää pentunsa kylmästi lihoiksi ja silpoo hellästi hoitamansa pehmolelut. Toisaalta Kiin saapuminen perheeseen ajoittui näppärästi Wanda valeraskauden aikoihin, ja äiti otti hellästi hoiviinsa isohkon "pentunsa". Kyllä se siitä aika pian tokeni, kun pentu kasvoi kilotolkulla viikossa, mutta alku oli pehmeä.

Kuriositeettina mainittakoon, että ennen ihmiset uskoivat sekarotuisen pentueen pilaavan rotunartun. Tai vähintään niin, että välissä piti teettää yksi rotupentue, ennenkuin narttu oli puhdistunut täysin sekarotuisista pennuista. Niistä ajoista ei ole kauan, mutta nykyään varsinkin maailmalla teetetään tarkoituksella sekarotuisia koiranpentuja yhdistämällä kaksi rotukoira. Ne ovat näitä esimerkiksi cockapoo eli cockerspanielin ja puudelin eli villakoiran risteytys tai labradoodle, no joo, käyttäkää mielikuvitusta...
Kennelliiton siunaus on joissain tapauksissa saatu läheistä sukua olevien rotujen risteytykselle geenipoolin laajentamistarkoituksessa. Saa nähdä, tuleeko risteyttämisistä joskus myös yleistä käytäntöä, kun rotujen geenipooli vaan yhä pienenee ja perinnöllisten tautien kirjo laajenee...

*

Toistaiseksi kaikki hyvin

*

Kiistä saa vain kuvia edestä ja takaa, harvoin sivusta.
Se joko menee tai tulee (lujaa...)

Kii on saanut olla ilman kohtauksia jo kolme viikkoa, mutta mitä lähemmäs kuukauden rajapyykki käy, sitä inhottavammalta tuntuu. "Aluksi kohtauksia oli kuukauden välein..." Tuntuu, että olisin lukenut tuon lauseen sata kertaa eri yhteyksistä, joissa epilepsiakoirien omistajat kertovat koiristaan. Mutta ei auta kuin odottaa ja katsoa, mitä tapahtuu. Yllättää kyllä, koko epilepsiajupakka on saanut meillä vain treeni-innon nousemaan huippuunsa. Tilasin Kiille nettikaupasta uuden juuttipatukan ja itselleni koulutusliivin (oli muuten huippuhyvä ja kätevä, ei tartte enää olla sataa kättä ja kaikkien takkien taskut koirannameista tahmeina) ja muutenkin ollaan oltu ahkerina treenaamassa. Ehkä jopa pikkuisen paniikinomaisesti.
Nautin niin paljon Kiin ohjaamisesta ja opettamisesta. Jos meille se epilepsiatuomio lopullisesti napsahtaa, ja terveyden säilymisen takia Kii joutuu vakituiselle lääkitykselle, on päämäärätietoinen treenaus tämän koiran kanssa ohitse mennyttä elämää. Koska antidoping määrää meidät ulos kaikista kisoista, en ala kiusaamaan itseäni. Huvikseen on mukava harrastella, mutta kilpailuhenkiselle se ei ole riittävä motivaattori. Vaikka koira ei ole kilpailuväline vaan perheenjäsen, niin treenaus ei ole mitään ilman kisamahdollisuutta ja taitojen testausta. Ja koska Kiin tapauksessa koiran hankkimisen agenda oli nimenomaan saada palveluskoiraoikeudet omaava koira, jonka kanssa harrastaa ja kilpailla, niin tämä sairastuminen tuntuu jotenkin niin epäreilulta ja ironiselta.


Lumihangessa on aina kiva tarpoa.

Kiin tokotreenissä mennään vielä melko lailla vauvatasolla. Se osaa perusasiat hienosti, mutta ei siltä vielä voi vaatia kovinkaan paljon. Keskittymistä vaativat pätkät on lyhyitä eikä palkkaa tarvitse paljon odotella. Nyt olen tosin siirtynyt osin palkkauksessa patukan käyttöön, koska se osaa asiat jo sen verran hyvin, että tottelee, vaikka kierrokset hieman nousevatkin leikkipalkalla. Uusien opetus ja vanhojen kertaus suoritetaan edelleen välillä makupaloilla, mutta leikki tuo suorituksiin sitä vauhtia ja säpinää. Kiin tapauksessa kouluttaminen tuntuukin lähinnä siltä oikean mielentilan etsiskelyltä. Meneekö se ylikierroksille jos teen näin tai näin, mitä palkkaa käytetään milloinkin? Mutta se on oikeastaan kaikista hauskinta. Sama asia toistuu hevosten kanssa. Hyppään mieluummin tulisen ja nopean kuin varman ja vauhdikkaan selkään, puhumattakaan perässä vedettävästä kaakista. Omat koirani ovat kaikki olleet varsin taistelutahtoisia, ja melko helppoja siksi kouluttaa. Wanda on suorastaan maaninen pallojen ja keppien suhteen, tosin vaikeusastetta meidän parsonin koulutukseen tulee heikohkosta halusta miellyttää ja juurikin tuosta kiihtyvyydestä. Jos briardi on kiihtyvyydessä normaalin perhesedanin tasoa, niin parson menee helposti urheiluautojen kastiin. Eli vaikeampi hallittava, ja kaasu pakkaa hirttämään pohjaan...

Mutta siis edelleen meille kuuluu puolipilvistä ja matalaa yläpilveä, mutta välillä paistettakin. Eli epilepsiakohtauksia ei ole tullut, ja meillä on edelleen tavoitteena osallistua tottelevaisuuskisoihin ensimmäisen kerran jo loppukesästä. Intoa treenaukseen on tullut myös siitä, että kolmen briardin emäntä Minna U. muutti Sieppijärvelle, ja sieltä on myös luvassa tukea ja apua treenaukseen. Ja lisäksi tuon neidin sosialistamiseen muita koiria kohtaan.
Kiin koiratuttavuudet rajoittuvat aika lailla naapurin pystykorvauroksiin, joten sen koirasosiaalisuus ei ole päässyt oikein kunnolla kehittymään. Lisäksi dominoivana, epävarmana pentuna se tuumii, että parempi hyökätä ennenkuin tulee turpaan, ja nokittaa kaikkia heti kättelyssä. En ole oikein osannut suhtautua moiseen, koska omilla koirilla ei ole ollut vastaavia ongelmia. Olen ajatellut suurin piirtein, että koirat hoitakoot asian keskenään. Kiin kanssa pitää kuitenkin aina puuttua ja pistää pentu järjestykseen, jotta se olisi nätisti muiden seurassa. Koska Kii on niin suuri nartuksi ja kahdeksankuukauden ikäiseksi pennuksi, niin totta tosiaan unohtuu välillä, että se on vain pentu, jolle pitää opettaa ja näyttää, miten se maailma otetaan vastaan (ilman sitä purukaluston käyttöä).



Kii nautti mäenlaskusta lasten kanssa.
Mikä ettei, kun perässä saa juosta ja haukkua nii julmetusti.

*

Mirrin nirri löyhässä

*

Mitäs tuijotat? Etkös ole ennen nähnyt
näin kuuman kisun takapuolta.

Tänään kyykin lattialla kuvaten kissan takalistoa...
Melkoinen pohjanoteeraus koirablogilta, mutta tämä kuuluu taas tähän sarjaan: eikös koirat ole ihania, kun ne ei ole kissoja. Mikä ihme sitten siinä kissan persauksissa oli niin ihmeen mielenkiintoista? Seuraava tarina antaa hieman osviittaa.

Eräänä päivänä rakas mieheni päätti poltella takassa hieman roskia. Siinä siivoillessaan heitteli takkaan poltettavia papereita ja purnukoita. Takkaluukku oli auki toista tuntia. Sitten hän pisti tulen alle, ja heitti luukut kiinni. Ei siinä mitään, normaalia omakotitalotoimintaa. Pian sen jälkeen takasta kuuluu tömäys ja surkea miauuu! Nopeasti luukut auki ja ulos syöksyy noesta harmaa ja perseensä polttanut kissa Väinö.

Se oli hipsutellut edellisen päivän tulien jäljiltä lämpimään takkaan ja hypännyt jonnekkin ulokkeelle tulipesän yläpuolelle. Mukavaa oli kestänyt ilmeisesti tunnin verran, kunnes luukut suljettiin, ja tuli tukala. Kun kissa pääsi uunista, maitopurkit olivat jo tulessa. Jos mieheni olisi päättänyt polttaa puuta, kissa ei olisi päässyt hyppäämään alas ja olisi palanut kuoliaaksi.
Vahingot jäivät Väinön onneksi minimiin. Kuin ihmeen kaupalla se säästyi palovammoilta. Turkki oli lyhentynyt ja varsinkin takapäästä palanut, mutta ihovammoja en siitä löytänyt. Viiksiä ei enää ollut lainkaan, korvien kärjet hieman punoittivat ja pylly... No, se oli vähän kärventynyt. Ehkäpä Väinö ei mene enää uuniin, tai sitten se menee, siitä ei ole aikomusta ottaa selvää, vaan takka pysyy jatkossa hyvin kiinni.


Ei tässä mitään, vaikka viikset vähän lyheni.

Tämä vuosi on ollut jo tähän asti aivan uskomaton, vaikka sitä on kulunut vasta vähän kolmatta kuukautta. Ystäväni koiran pentueessa löytyi vakavasti sydänvikainen pentu (elinikäodotus 1-2 vuotta) ja lapselta koira-allergia meillä taas tuli haavoja tappelussa, epilepsia ja kissa meinasi kuolla uuniin. Lisäksi Wandalla on jotain karvat irrottavaa ihottumaa, se on tällä tuurilla kapia. Tuskin maltan odottaa loppuvuotta...
*

Odottelua

*
Kii voi hyvin. Kohtauksia ei ole tullut enää toista kertaa, mutta koko ajan niitä odotellaan. Tarkkailen Kiitä siinä määrin (lue liikaa), että heti kun sen takajalka vähän vipattaa, niin alan odottaa kohtausta. Toisaalta jos kohtausta edeltävä aura on yhtä voimakas kuin viimeksi, niin saan estettyä lääkkeellä niin, ettei tule sitä ensimmäistäkään kohtausta. Mutta entäpä jos en ole kotona... Olen pikkuhiljaa alkanut miettimään lääkkeitä, ehkä ne auttavat tosi hyvin, ja koira voi sitten paremmin ja niin edespäin. Pitää kuitenkin vielä hetki malttaa. Ihan hetkinen vain.

Välikevennys: Minusta tuntuu, että kohtausten myötä kuullun ymmärtäminen on heikentynyt. Kun eihän tuota potentiaalista epileptikkoa voi edes komentaa. Esimerkiksi koirien pitää pysyä muualla kuin ruokapöydän tuntumassa, ihmiset syövät:
- Kii, omalle paikalle.
Koira jähmettyy paikalleen, ei edes katso minua.

-Kii, nyt omalle paikalle.
Koira vilkaisee kulmien alta, ja kääntää hiukan kuonoa, tassut eivät liiku.

-Kii, nyt HETI omalle paikalle!
Koira astuu askeleen taaksepäin, ja katsoo velvollisuuden täyttyneen.

-Perkele! (nousee tuolista uhkaavasti) O-M-A-L-L-E P-A-I-K-A-L-L-E!!!
Koira hipsuttaa vähän matkan päähän, ja haukahtaa sieltä mielenosoituksellisesti, eikä ole edelleenkään lähelläkään omaa paikkaa...
Ja sipsuttaa noin kolmen minuutin päästä takaisin lasten tuoleja nuolemaan. Tässä vaiheessa auttaa vain niska-perse ote ja reilu talutus sinne omalle paikalle.

Ja huono tuuri eläinten kanssa jatkuu edelleen. Nyt en sitä kirjoita, mutta ihan pian saatte kuulla, mitä meidän kissalle sattui alkuviikosta. Otan vain ensin vähän kuvia demonstrointia varten. Ja se tulee kumoamaan kaikki edellä mainitut ylistykset kissojen älykkyydestä. Otsikkona: Miten pääsen kaikista yhdeksästä hengestäni kätevästi yhdellä kertaa!
*