torstai 15. lokakuuta 2009

Koirani mun

*
Kii on nyt minun.
Se lakkasi olemasti sijoituskoira ja siirtyi minun omistukseeni virallisesti muutama viikko sitten, ja tällä viikolla sain vielä omistajatodistuksenkin postissa. Aiemminhan Kii on ollut virallisesti Tosselin-kennelin Noora Kososen omistama, joka sen Tsekistä tänne Suomeen lennättikin. Hän kuitenkin päätti siirtää koiran minun nimiini, koska ei aio käyttää sitä jalostukseen eli ei aio pennuttaa sitä. Tämä ei nyt kovin montaa asiaa muuta, eikä varsinkaan koiran elämässä, mutta papereissa siis minä olen nyt Kiin virallinen ja ainut omistaja. Sikäli hieman ikävää, että koirasta ei ollutkaan jalostuseläimeksi, mutta onneksi nämä Kiin ongelmat (puolivuotiaana saatu epilepsiakohtaus ja murina tietyissä tilanteissa vieraille ihmisille) ovat meillä ainakin tähän asti pysyneet poissa tai ainakin suurin piirtein hallinnassa.

Ensimmäisissä tokotreeneissä huomasi todellakin, että oli koko kesä tai ainakin syyskesä lusmuttu. Koira oli kuin siipiä vailla. Räyhäsi ja vaati. Se tunki koko ajan seurausliikkeessä eteen, notta kohta kompastuin siihen rakkiin. Pakko alkaa treenata nyt taas enemmän, muuten menee ihan harakoille koko tottelevaisuus. Liikkeet on Kiillä selvästi muistissa, mutta pitkäjänteisyys ja kärsivällisyys on unohtunut. Tietenkin koira on niin täpinöissään koulutustuokiosta muutenkin, että jo pelkästään sen takia meuhkaa ja pyörii yli-innokkaana. Säännöllistä treeniä vaan, niin eiköhän se siitä. Pitäisi saada vain täällä Kolarissakin se sopimaan jotenkin päiväohjelmaan. Jotenkin täällä ei ole yhtä helppo lähteä ulos treenaamaan koska (kootut tekosyyt): a) Pihaa ei ole b) Wanda on yleensä mukana tai sitten sen joutuu käyttämään ulkona vielä erikseen (ei jaksaaaaa...) c) Muitakin liikkujia on (myös muita koiria). Viimeinen kohta on tietenkin häiriötreenin kannalta loistojuttu, mutta tätä koiraa kun on vaikea saada rauhoittumaan ja keskittymään muutenkin.

On aika koiranomistajan elämässä, jolloin miettii, miksi ihmeessä otin nartun, enkä uroskoiraa. Ja se on silloin, kun ensimmäinen juoksu eli kiima eli kärvä ilmaantuu. Meillä se tapahtui noin viikko sitten. Olin jo vähän kaivannut Kiin ensimmäistä juoksua. Yleensä se tulee noin vuoden iässä, ja Kii on nyt vuosi ja kolme kuukautta. Kysyinkin Minnalta toissaviikolla treeneissä, että olenko vain voinut missata koko juoksun. Taisi vastaus olla suurin piirtein, että NO ET.
Ja totta tosiaan, kun koira vuotaa koko ajan kuin kuolettavasti haavoittunut eläin, sitä ei voi olla huomaamatta. Pienen Wanda-parsonin juoksuja piti tihrustaa suurennuslasin kanssa, ja ne menevät ohi hyvin huomaamatta. Ainut näkyvä merkki siitä, että koira on ollut juoksussa on Wandan karkaaminen "kartsalle" miehiin. On suoranainen ihme, että meillä ei ole yhtään sekarotuista pentuetta syntynyt, kun se on joskus uskomattomilla konsteilla livistänyt urosten luo. Tästä kerrottiinkin blogin alkutaipaleella.
Mutta toisaalta. Joka kerta, kun luutua lattioilta veritippoja, kun koira on kiskonut sadannen kerran ne juoksuhousut jalastaan, mietin sitä, kuinka uroksella on kiima vuoden jokaisena päivänä, jolloin se vain saa hajun juoksuisesta nartusta. Voi sitä leukojen lousketta! Minun tarvii kärsiä tätä vain kaksi viikkoa kerrallaan kahdesti vuodessa. Samassa taloudessa asuvat nartut yleensä nimittäin alkavat "juoksemaan" samaan aikaan. Tämä liittyy luultavasti suden selviytymisstrategiaan jollain lailla, mutta on myös kätevää, ettei koko vuotta tarvi mopata. (Meillähän kun ei normaalitilanteessa mopata noin koskaan...)
*

2 kommenttia:

  1. Olipa kiva lukea pitkästä aikaa Kiin kuulumisia blogistakin. Tsemppiä taajamaelämään!

    VastaaPoista
  2. Ja ajattele positiivisesti, että saattaa olla, että Kii juoksee vain kerran vuoteen (ei mikään erikoisuus briardilla) :)

    Mukava lukea teidän kuulumisiakin! Bloginpitointoa!

    t.Jaana

    VastaaPoista

laskuri