Muistelmat

*
Kii on nyt puolentoista vuoden ikäinen. Se tuli meille syksyllä 2008 noin neljän kilon painoisena karvamöllykkänä. Nyt sama möllykkä painaa lähes 40 kiloa ja on 65 senttiä säkäkorkeudeltaan. Jos ikinä toivoin isoa briardia, niin semmoisen sain.
Jos jollekkin tätä blogia lukeneelle on jäänyt epäselväksi, niin koiran kasvattaminen ei ole kovin vaivatonta, jos ei nyt hauskuudestakaan ole jääty paitsi.
Tein kuvamatkan omiin, sekä julkaistuihin että julkaisemattomiin, kuviin vuoden varrelta. Loppuvuodesta kuvia on ollut vähemmän, kuin myös blogipäivytyksiä.


Tämä oli ensimmäinen kuva, jonka sain nähdä Kiistä.
Silloin koiran maahantuonut Noora vielä mietti kahden pennun välillä. Itse taisin mainita, että valitsee vaan rauhassa, mutta että mieheni ihailee Johnny Cashia, josta kertovan elokuvan nimi on Walk the Line. Kiin paperinimihän on Walk The Line Bar-Bar Beskydy.



Tässä ois hyvä nukkua. Ensimmäisiä kuvia Kiistä kotona ihan vauvaturkissa. Kiillä ja Wandalla on edelleen tapana nukkua vierekkäin, vaikka ne eivät aina ihan parhaita ystäviä olekaan. Mutta sietävät silti toisiaan ja kaipaavatkin.



Tämän profiilikuvan myötä sai facebook ja sitä myötä myös ystäväpiiri tietää pienestä tulokkaasta. Noh, toki suurin osa tiesi siitä jo etukäteen. Erään facebookpäivityksen jälkeen Muonion kunnanhallituksen pj. kysäisi, että mitäs touhuja minulla on Kiin kanssa. Metsähallituksen asiamies "Kii" Korhonenhan ei ole nauttinut Muoniossa kovinkaan suurta kansansuosiota.



Hieman kasvanut söpöläinen poseeraa huurteisella sänkipellolla. Kii on tässä ehkä noin reilun kolmen kuukauden ikäinen. Vauhtia piisasi ja se oli tässä vaiheessa vielä Wandan kanssa hyvänkokoinen leikkitoveri. Edelleen se pyrkii leikkimään Wandan kanssa, mutta aina parsonrouva ei innostu, koska siinä voi tulla huonolla tuurilla selkään.



Kii on edelleen Luukasen suosikki ja päinvastoin. Koira käy sanomassa edelleen pojalle hyvät yötä, jos vain pääsee makuuhuoneeseen silloin livahtamaan. Vaikka Kii voi äristä vieraalle, omat pojat saavat tehdä sille ihan mitä vaan. Se on ollut ihannekoira lasten kanssa. Kärsivällinen ja oikea ystävä.



Ken arvaa, kenen jäljillä ollaan. Minä jotenkin tiedän, että tämä on pikkuparsonin ajatus. "Kappas kaivetaan tunneli maan alle!" Ja sitten kun toteutus on täydessä vauhdissa, Kii on varmasti tarjoutunut talkooavuksi, sillä näin isoon kuoppaan ei parsonin tassut pysty, tai siis pystyy mutta ei se ikinä viitsisi. Kii oppi nopsaan kuoppien tekemisen riemun ja kaiveli ilokseen pari muutakin koloa pitkin pihamaata. Onneksi se jäi nuoruusaikoihin, ehti pitkän talven aikana unohtaa kaivelemisen.



Eläinkaupan alennusmyynnistä tarttui joskus tämmöinenkin viitta mukaan. Tässä vaiheessa se sopi Kiille kuin valettu, sen jälkeen se pienennettiin Wandalle sopivaksi. Se on ollutkin tarpeen, kun ulkona on ollut -35 celsiusta, niin pikkupos... siis parson ei varmaan nokkaa näyttäisi ulkona ilman takkia. Se tulee oikein pyytämään takkia päälle ennen uloslähtöä.



Maijan kanssa otettiin blogikuvia ärrän takana, kun blogit alkoivat ja koira oli vajaa puolivuotias. Tämä otos on sieltä. Kii innostui tamppaamaan emäntää siellä myös kinokseen, joten tämä on kuvia siitä siistimmästä päästä vielä, kun ei ollut pipo silmillä ja lasit lumessa.

Partacollieni Viivi, joka menehtyi vanhuuteen 12,5 vuoden iässä syksyllä 2005. Hautauksen jälkeen saatoin ajatella vain sitä, että sillä tulee kylmä siellä maan alla kun tulee routa. Olisin toki rouvan pitänyt vielä, jos minulla olisi siihen ollut sananvaltaa, mutta hyvä näin. Ääni- ja kosketusarkana koiravanhus pelkäsi lapsia ja kohtaamiset olisivat lasten kasvaessa saattaneet muodostua molemmille ikäviksi.


Kuka uskoo, että tämä joulupukki sai säilyttää henkensä ja on meillä vieläkin joulutavaroiden joukossa. Suurimmaksi osaksi tietenkin siitä syystä, että Wanda (poski näkyy oikealla) ei päässyt siihen kunnolla käsiksi. Kii ei ole ikinä onneksi tuhonnut leluja, vaan leikkinyt niillä. Tuo sänky sen sijaan joutui remonttiin, kun Kii oli noin vuoden ikäinen. Metallipinnat olivat irronneet juotoksistaan ison koiran painon alla. Isäni korjasi sen ja nyt kelpaa taas köllötellä.




Tässä Kii noin yhdeksän kuukauden ikäinen Jo aikamoinen köriläs. Katselee maalintujen perään komeassa poseerauksessa. Turkkiakin on jo vähän enemmän, vaikka pentuturkin takkuaminen ja poislähtö tässä vaiheessa oli tehdä minut hulluksi. Koira oli aina takussa.
Kiistä on kasvanut todella vilkas koira, usein jopa liian vilkas, ainakin omiin hermoihin. Mutta siinä piilee myös sen vahvuus. Se innostuu ja jaksaa, vaikka väsyttäisikin.

Ja tämä peilikin eteisessä. Voi hyvää päivää! Ensin sitä haukuttiin ja sitten nuoltiin (huomaa merkit peilissä). Miten voi nuori koira ollakin hömelö.

Lopuksi pari tuoretta otosta. Tässä pojat leikkivät Kiin kanssa ja Wanda (järjestyspoliisi) huolehtii, että kaikki menee sääntöjen mukaan. Kii ei koskaan, edes leikillään tai kiihdyksissään pure poikia, kuten se minua joskus nappaa. On se jännä, miten koira tietää.
Röyhkeimmillään se on napannut kankunsta, kuten se tarpeeksi turhautuu. Mielenkiintoinen, mutta ei toki mitenkään omintakeinen tyyli purkaa turhaumaa.

Tämmöinen siitä sitten on tullut puolessatoista vuodessa. Komea otus, jota sänkykään ei kestä! Mutta tärkeintähän ei ole ulkokuori, vaan mitä sisällä piilee. Hyvä koira se on, ja jos tämän kanssa ei harrastus onnistu, niin ei sitten minkään, niin paljon potentiaalia karvavuoren sisällä on.
*

Kii-rallia

*
Päivitän yleisön pyynnöstä. Terveisiä vaan Muonioon! :)

Laiskan ihmisen unelma on löytää koiralleen liikuntatapa, joka mahdollisimman vähän kuormittaa ihmistä itseään. Jos ei viitsi elukkaa juoksumatolla juoksuttaa ja pallonkin heitto portailta kuormittaa elikon stressihormoneilla ja tekee siitä sekopään (nähty monella bordercolliella ja seisojalla ihan livenä miten tämä tapahtuu), niin mikset kokeilisi vetourheilua. Yllättävän kauan meilläkin meni, että tajusin pukea Kiille valjaat päälle ja napata porraspielestä sen potkurin, jonka mummo (meidän mummo oli, ei mikään mummo osastoa random) oli meidän käyttöön siihen ystävällisesti jättänyt.
Ja voin kertoa, kuten olen monelle jo kertonutkin ja facebookissa julistanut, että ihan takuulla rikoimme nopeusrajoituksia Raittipellontiellä. Siinä kun saa ajaa vain neljääkymppiä! Wanda toimi hienosti kirittäjänä pinkoen ison rohmun edellä. Ja siis vetäähän Kii osaa. Se vetää hihnassakin, enkä ole kovasti satsannut siitä pois opettamiseen, kun se niin vähän hihnassa muutenkaan on. Ongelmia tuli, kun koira huomasi, että mamma tulee sinne, minne hänkin, eli rupesi valjakon kippariksi. Sain onneksi topattua koiran menon, ennen kuin se lähti umpiseen kahlaamaan.
Se on muuten villi asia, positiivinen siis, miten koiran kanssa tulee liikuttua enemmän kerrostalossa kuin omakotitalossa. Kun se pakollinen ulkoilu on joka tapauksessa hoidettua, niin sitä miettii, että samallahan me voidaan kävellä pikku lenkki korttelin ympäri tai postin kautta tai... Kuin huomaamatta itsekin liikkuu enemmän verrattuna siihen, että päästät koirat pihalle asioilleen. Tämä kuuluu niihin asioihin, joihin pitää ehdottomasti kiinnittää huomiota seuraavan kerran kun tästä muutetaan, toivottavasti siihen omakotitaloon joskus tulevaisuudessa. Koirien kanssa voi käydä myös pienemmän lenkin kävelemässä, aina ei tarvi lähteä tunniksi tai viiden kilsan lenkkiä tekemään. Vaikka toki sekin kannattaa tehdä, ainaki joskus.
*

Laiskan päivitystä

*
Jälleen pitkän tauon jälkeen palaillaan asiaan, emmekä edelleenkään ole päässeet kunnolla treeneihin kiinni. Tottelevaisuutta olen ottanut lenkkien yhteydessä sen verran, ettei se vallan unohdu, mutta muuten ollaan oltu laiskoina, vallan laiskoina. Pikkusien olen aloittanut seuraamisesta istumista, ihan vaan aluksi, jotta se tajuaa, että niinkin voi tehdä. Tämä on siis liike, joka vaaditaan BH-kokeessa (jonne me siis seuraavaksi tähtäämme). Seuraamisesta pitää istua paikoilleen hetkeksi. Oikeastaan odotellaankin tässä, koska päästäisiin Rohki-hallille treenaamaan. Piti liittyä Pellon Länsi-rajan kennelkerhoon jo pelkästään sen vuoksi, että niin hienon hallin rakensivat. Ja toki sinne pitää päästä nyt talvikaudella sitten myös harjoittelemaan. Ja siis nimenomaan sitä BH-treeniä olisi luvassa. Pitäisi vain jaksaa kaivaa sääntökirja tuolta komerosta ja ruveta tankkaamaan kuvioita ja liikkeitä.

Kii on pysynyt terveenä eli epilepsiaepäilys vailtuu yhä kauemmas. Jonkun verran hermoja on syönyt tässä pienemmässä kämpässä asuminen, kun eläimet, niin, tarvitsisivat vähän enemmän tilaa. Kun tulee kotiin, vastassa on nimittäin ihan karmea haju. Ilmanvaihto ei takuulla toimi kunnolla ja kun talossa on niin paljon hengittäviä ja toisinaan myös haisevia eläimiä ja ihmisiä, niin en yhtään ihmettele. Ikkunoita joutuu aukomaan, että saa happea.
Kissa on ottanut saunassa sijaitseva vessansa omakseen hyvin, eikä "yllätyksiä" ole muualta löytynyt. Ainut vaan, että samalla se on ottanut omakseen saunan lauteet. Siellä se makailee ja on raapinut mukavasti kohtuu-uusia sileitä laudelautoja (kääk!). Pitänee vähän hioskella, kun täältä on pois muuttamassa.

Kii on alkanut huolestuttavasti jyrsiä lasten leluja. Muutaman kerran olen palasiksi jyrsityn epämääräisen muoviesineen heittänyt vain salassa roskiin, että eivät koiralle suuttuisi. Tylsäähän sillä on päivät pitkät kotona olla, eikä emäntäkään viitsi kovin kauas lenkille raahautua. Tosin siinä suhteessa olen vähän tsempannut, ja todennut, että jos käydään ulkona vaikka se 20 minuuttia, niin voihan tässä jonkun renkulan siinä ajassa kävelläkkin, tulee itsellekin kuntoa (edes vähän).



Tässä viisivuotiaan poikani ottama kuva Kiistä
meidän uudessa kodissa tukailemassa jonkun kengänpohjia.
Ihan hyvin on onnistunut, siis kuva.

Eikös ole muuten jo hauvalla komea parta. Ja kiva sitä on harjatakin. Yhdellä kerralla mietin, että miten tämä nyt näin takkuun on päässyt, juurihan minä tämän harjasin. Äläs luule. Tarkistin asian ja kappas, edellisestä harjaustuokiosta oli kulunut jo 4 viikkoa. Ei siis mikään ihme, että oli vähän takussa. Mutta siis kovin vaikeahoitoinen ei tämä turkki nyt kyllä ole. Pentuturkin lähdön aikaan meinasin samalla kiskoa omankin tukan päästäni samalla, mutta nyt tilanne on rauhoittunut, ja Kiille kasvaa komea aikuisen koiran karva.
*

Koirani mun

*
Kii on nyt minun.
Se lakkasi olemasti sijoituskoira ja siirtyi minun omistukseeni virallisesti muutama viikko sitten, ja tällä viikolla sain vielä omistajatodistuksenkin postissa. Aiemminhan Kii on ollut virallisesti Tosselin-kennelin Noora Kososen omistama, joka sen Tsekistä tänne Suomeen lennättikin. Hän kuitenkin päätti siirtää koiran minun nimiini, koska ei aio käyttää sitä jalostukseen eli ei aio pennuttaa sitä. Tämä ei nyt kovin montaa asiaa muuta, eikä varsinkaan koiran elämässä, mutta papereissa siis minä olen nyt Kiin virallinen ja ainut omistaja. Sikäli hieman ikävää, että koirasta ei ollutkaan jalostuseläimeksi, mutta onneksi nämä Kiin ongelmat (puolivuotiaana saatu epilepsiakohtaus ja murina tietyissä tilanteissa vieraille ihmisille) ovat meillä ainakin tähän asti pysyneet poissa tai ainakin suurin piirtein hallinnassa.

Ensimmäisissä tokotreeneissä huomasi todellakin, että oli koko kesä tai ainakin syyskesä lusmuttu. Koira oli kuin siipiä vailla. Räyhäsi ja vaati. Se tunki koko ajan seurausliikkeessä eteen, notta kohta kompastuin siihen rakkiin. Pakko alkaa treenata nyt taas enemmän, muuten menee ihan harakoille koko tottelevaisuus. Liikkeet on Kiillä selvästi muistissa, mutta pitkäjänteisyys ja kärsivällisyys on unohtunut. Tietenkin koira on niin täpinöissään koulutustuokiosta muutenkin, että jo pelkästään sen takia meuhkaa ja pyörii yli-innokkaana. Säännöllistä treeniä vaan, niin eiköhän se siitä. Pitäisi saada vain täällä Kolarissakin se sopimaan jotenkin päiväohjelmaan. Jotenkin täällä ei ole yhtä helppo lähteä ulos treenaamaan koska (kootut tekosyyt): a) Pihaa ei ole b) Wanda on yleensä mukana tai sitten sen joutuu käyttämään ulkona vielä erikseen (ei jaksaaaaa...) c) Muitakin liikkujia on (myös muita koiria). Viimeinen kohta on tietenkin häiriötreenin kannalta loistojuttu, mutta tätä koiraa kun on vaikea saada rauhoittumaan ja keskittymään muutenkin.

On aika koiranomistajan elämässä, jolloin miettii, miksi ihmeessä otin nartun, enkä uroskoiraa. Ja se on silloin, kun ensimmäinen juoksu eli kiima eli kärvä ilmaantuu. Meillä se tapahtui noin viikko sitten. Olin jo vähän kaivannut Kiin ensimmäistä juoksua. Yleensä se tulee noin vuoden iässä, ja Kii on nyt vuosi ja kolme kuukautta. Kysyinkin Minnalta toissaviikolla treeneissä, että olenko vain voinut missata koko juoksun. Taisi vastaus olla suurin piirtein, että NO ET.
Ja totta tosiaan, kun koira vuotaa koko ajan kuin kuolettavasti haavoittunut eläin, sitä ei voi olla huomaamatta. Pienen Wanda-parsonin juoksuja piti tihrustaa suurennuslasin kanssa, ja ne menevät ohi hyvin huomaamatta. Ainut näkyvä merkki siitä, että koira on ollut juoksussa on Wandan karkaaminen "kartsalle" miehiin. On suoranainen ihme, että meillä ei ole yhtään sekarotuista pentuetta syntynyt, kun se on joskus uskomattomilla konsteilla livistänyt urosten luo. Tästä kerrottiinkin blogin alkutaipaleella.
Mutta toisaalta. Joka kerta, kun luutua lattioilta veritippoja, kun koira on kiskonut sadannen kerran ne juoksuhousut jalastaan, mietin sitä, kuinka uroksella on kiima vuoden jokaisena päivänä, jolloin se vain saa hajun juoksuisesta nartusta. Voi sitä leukojen lousketta! Minun tarvii kärsiä tätä vain kaksi viikkoa kerrallaan kahdesti vuodessa. Samassa taloudessa asuvat nartut yleensä nimittäin alkavat "juoksemaan" samaan aikaan. Tämä liittyy luultavasti suden selviytymisstrategiaan jollain lailla, mutta on myös kätevää, ettei koko vuotta tarvi mopata. (Meillähän kun ei normaalitilanteessa mopata noin koskaan...)
*

Tunnelma katossa

*
Muutimme. Koko meidän neljän ihmisen ja kolmen eläimen eläintarha tungettiin noin 73:een neliön kerrostalokolmioon. Voin vakuuttaa, ettei ollut vaivatonta ja helppoa. Jouduimme luopumaan paljosta tavarasta, jotta saimme itsemme mahdutettua asuntoon. Kissan osalta tilanne muuttui ehkä eniten. Se ei enää pääse ulos. Omakotitalossa sillä oli varmaan monen neliökilometrin reviiri joka on nyt siis hieman kutistunut. Ehkäpä eläin myös aavisti tulevan, koska muuttohässäkän ollessa pahimmillaan kissa otti ns. ritolat ja poistui oleilemaan muualle. Sitä ei näkynyt talolla päiväkausiin. Olin jo melko hädissäni ja suunnittelin katin loukuttamista, kun se viimein ilmaantui kuin ei mitään. Sen jälkeen se ei sitten ulkoilmaa enää ole nähnytkään. En viitsi kuusivuotiasta kollipoikaa enää valjaille opettaa, saattaisi olla enemmänkin traumaattista touhua kissan mielestä. Se siis saa olla sisällä. Taas kissa yllätti. Vain muutaman kerran se on ulko-ovella mourunnut ja melko tyytyväisenä elelee makuuhuoneessa sängyn alla ja käy keittiössä syömässä toisinaan.
Koirat sen sijaan. No, nehän pääsevät ulos. Vapaaksikin. Mutta ulkoilemassa pitää olla aina mukana myös se ihminen. Itselle se on rankkaa, kun on tottunut koirat vain päästämään ovesta pihalle, mutta Kiille se tekee vain hyvää. Koira ei tosiaankaan osaa edes kulkea hihnassa, niin vähän sitä on kiinni pidetty. Ja toisaalta on loistojuttu, että se saa nyt tehotreenausta kaupungissa kävelyyn. Meillä on ollut treenauksessa viime aikoina muun muassa Tänne! Odota! Siinä! Sivulle! Mene! Vapaa! ja lisäksi aimo joukko käsimerkkejä. En viitsi käyttää liikenteessä samoja seurauskäskyjä kuin tottelevaisuudessa, koska ajatus on vain se, että koira pysyy vierellä noin metrin säteellä sillä ja aina pientareen puolella. Hyvin se on oppinut, joskin välillä riehaantuu liiaksi. Tiellä kun ei saa leikkiä, ei edes jalkakäytävällä.
Viime aikoina tosin, kun talon myyntikuntoon laitto on vienyt suurimman osan ajasta Kii on saanut tyytyä pieniin pissatuslenkkeihin ja treenittömiin viikonloppuihin. Se on selvästi kerännyt painetta ja on rauhaton sekä sisällä, että niillä pissatuslenkeillä. Onneksi pian on suurin työ tehty, jos vaikka taas olisi aikaa koiran koulutukseen. Seuraavaksi meillä alkaa BH-kokeeseen (koe, joka tulee suorittaa ennenkuin saa osallistua palveluskoirakokeisiin) treenaus. Kiillä on suurin osa liikkeistä jo aika hyvin hallussa, mutta muutamassa on hiomista. Ja lisäksi minussa on enemmän kuin vähän hiomista. BH-kokeessa kaavio pitää ohjaajan muistaa ulkoa. Siellä ei ole liikkeenohjaajaa kuten tokossa kiljumassa että oikealle ja liike seis. Tämä on meille hyvin haastavaa. Saa nähdä miten rouvan käy.
*

Lomaltapaluuerikoinen

*

Valmiina kehään.

Kesäloma on ohi, ja koiraharrastajakin on takaisin sorvin ääressä. Ja kyllähän siinä viiden viikon aikana ehtikin tehdä jos jonkinlaista. Koirarintamalla treenattiin kera ystävien ja käytiin pyörähtämässä erikoisnäyttelyssä. Arvoin aiemmin vienkö koiran kehään vai tottelevaisuuskisoihin, ja näyttelyhän se sitten lopuksi voitti. Ja varsinkin kun Minna U. lupasi esittää Kiin, niin en enää miettinyt yhtään. Kehään siis!
Niinpä sitä sitten ajeltiin 8. elokuuta Kiiminkiin muiden briardien sekaan. Oli kyllä hieno juttu nähdä niin paljon briardeja yhdellä kertaa. Kylillä ei juuri samanrotuisia vastaan kävele, sen verran ovat rekisteröintimäärät alhaiset. Hämmentävää oli se, että muutamien koirien haukku kuulosti täsmälleen samalta kuin Kiin länkytys. Käännyin välillä torumaan koiraani, joka tuijotti ruskean karvapehkon alta: En se minä ollut!
Päivä oli ihana, aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta ja puitteet olivat aivan loistavat. Kiillä oli iso häkki varjossa, jossa se sai lepäillä ja odotella omaa vuoroaan. Välillä muristiin ohi käveleville karvakasoille (hyökkäys on paras puolustus, siis niin tuntuu tämä ajattelevan). Jonkin aikaa saatiinkin odottaa, sillä ennen meitä olivat pennut ja urokset. Käytin Kiitä vähän kävelemässä, mutta muuten se sai tyytyä häkkiinsä, kun mamma halusi seurata koiria kehässä. Ajattelin sen nukkuvan siellä rauhallisena, mutta vielä mitä. Hän keräsi vaan virtaa ja painetta. Huomasin sen siitä vauhdista, millä se sitten sinkosin sieltä ulos. Tiukalla ärjymisellä sain harjattua ruttaantuneet karvat jälleen ojennukseen ja koiran siistiksi.


Äitiii!!! Siellä se huutaa, varmaan apua tai jotain.

Kun Minna otti koiran huomattiin hyvin pian, että minä en voi jäädä näkyville kehän reunalle. Sen puoltaa niin koko ajan minun luo, että juoksutus menee värkkäämiseksi. Komento kuului: piiloon meet, ja huudat kun seisotetaan. Etsin hyvän lymypaikan tuomarin teltan vierestä ja kyykin siellä kun juniorinartut huudettiin kehään. Kii oli toiseksi viimeinen, joten yksilöarvostelua sain odotella siellä teltan takana jonkin aikaa. Kii meni ihan nätisti Minnankin kanssa, vaikka kuikuilu vähän mamman perään. Sitten mentiin seisomaan tuomarin eteen ja tarvittiin sitä ryhtiä. Kun huusin, niin koira kyllä selvästi ryhdistäytyi. Vielä muutama huuto ja Kii hermostui ja rupesi hyppelehtimään hihnassa turhautumistaan.


Mrrr! Sanoo Kii, kun tuomari suuhun tunki. Takaa saa kyllä tutkia.

Tuomari saksalainen Ingrid Gossens tutki Kiin, huomasin, että jotain tapahtui, mutta en arvannut siinä vaiheessa, että mitä. Kii juoksi rundit arvostelun mukaan hieman pentumaisesti, mutta ihan nätisti ensikertalaiseksi ja yksilökehä oli ohi. Kehätuomari kiikutti vaaleanpunaisen ERI-nauhan (erinomainen) Minnalle ja minä olin, että Jee! Ilo jäi lyhytaikaiseksi, sillä kehän hulinassa tuomari oli kuultu väärin ja kehätuomari tuli oikaisemaan. ERI vaihtui punaiseksi EH:ksi (erittäin hyvä). Mutta syy oli perusteltu. Kii oli murissut tuomarille hampaiden tarkistuksen aikana. Kaikki muu olikin yhtä kehua arvostelussa. Kaunis on koira, mutta kyllä vieraiden ihmisten vain pitää päästä myös sinne suuhun katsomaan. Onneksi tuomari oli topakka briard-kasvattaja, eikä pelännyt isottelevaa nuorta koiraa pätkääkään, vaan tutki hampaat loppuun asti. Toinen tuomari olisi työntänyt eevan (EVA= ei voida arvostella) kouraan ja heittänyt kehästä. Tosin muusta tutkimisesta Kii ei ollut moksiskaan, vain hampaita ei olisi saanut tonkia. Harjoittelun paikka, mutta totuuden nimissä pitää sanoa, että ei ole ensimmäinen kerta ja että Kii on juuri sen tyyppinen koira, että se voi tuommoisen tehdäkin.


Kii ja vaaleanpunainen ERI-nauha, joka on jo palkintopallikuvassa muuttunut EH:ksi.

Kii sijoittui ryhmässään neljänneksi, toiseksi viimeiseksi, mutta tosiaan ihan omasta ansioistaan. Paluumatkalle lähdettiin väsyneinä ja kokemusta rikkaampina. Oli kyllä ollut kiva päivä ja sai briard-piirien nettikasvoja yhdistettyä oikeisiin kasvoihin ja koiriin. Tulomatkalla vedin vielä tiekamerasta reilun satasen pikavoiton (elämäni ensimmäinen ylinopeussakko ja hyvin lievällä ylinopeudella), joten hieman tuli reissulle ylimääräistä hintaa, mutta mitäpä en koiraharrastuksesta maksaisi.

Kuvat: Mika Vähä
*

Huono kunto ja häntä poikki

*
Laiskaa on ollut meidän treenaus. Kun loma alkoi, niin viimeisetkin rippeet ryhdistä elämässä hävisivät, ja me olemme vain lähinnä lenkkeilleet. Iloinen juttu on se, että molemmat lapset oppivat polkemaan juuri pyöriään ilman apurattaita, mikä tarkoittaa sitä, että he voivat lähteä mukaan, kun lähden lenkittämään koiria. Se taas tarkoittaa sitä, että lenkille voi lähteä myös silloin, kun olemme keskenään kotona. Lapsia ei voi siis enää käyttää tekosyynä. On kyllä syytäkin tihentää ja nopeuttaa lenkkeilyä. Koirilla ja emännällä on suorastaan luvattoman huono kunto, ja olo on sen mukainen.
Lomalla lähdemme myös viikoksi anoppilaan Poriin, ja Kii saa viihtyä sen aikaa koirahoitolassa. Iso ja vilkas koira on hieman hankala vieraiden ihmisten hallita, joten koirahoitola on varmempi paikka. En halua todistaa ongelmatilanteita puhelimen päässä. Siskoni olisi voinut Kiin ottaakin, sinne menee pieni terrieri Wanda (kuolisi koirahoitolassa ikävään ja kylmyyteen), mutta puhuimme, että ehkä sitten myöhemmin, kun Kii on kasvanut kunnolla aikuiseksi ja hänen tyttärensä painaa ainakin puolet siitä mitä koira. Kii tykkää yli kaiken pienestä serkkutytöstä, mutta kaataa pienen melko helposti hosuessaan ja tyttö arastelee varsin luonnollisesti jättiläiskoiraa, vaikka pitääkin siitä.
Näyttelyharjoituksia olemme pitäneet muutamaan kertaan varsinaisten treenien jälkeen. Kii seisoo hienosti Minnalla, mutta juoksussa on pientä hiomista. Menee vähän laukkaamiseksi, hyppimiseksi, vetämiseksi tai jarrutteluksi. Jos totuudessa pysytään, niin näin Kiin esittävän hyvin vähän ravia, mikä siis on koiranäyttelyssä koiran juoksuttamisen idea. Raviliikkeet. Minna sanoi, että jokaisella on semmoinen koira kuin ansaitsee ja se pitää kyllä paikkansa. Kii seuraa, menee salamana maahan ja pysyy paikallaan, mutta ei osaa kulkea hihnassa. Pidän sitä lähes aina irti, joten ei ole tarvinnut opetella. Niinpä ei ole mikään yllätys, ettei se kävele nätisti näyttelyhihnassakaan. Pitänee ottaa itseä niskasta kiinni ja harjoitella sitä, vaikka tuossa pihalla hölkyttää, edes vähän.
Pitänee lisäksi huomenna soittaa eläinlääkärille. Wandan hännässä on jotain vikaa. Uskon, että se on murtunut tai jotain. Koira riiputtaa sitä oudosti, eikä häntä nouse selän päälle kuten normaalisti. Saa nyt nähdä mitä sille voidaan tehdä, varmaan ei mitään, ehkäpä saamme antibioottikuurin, mutta tuon ikäisen koiran kanssa en kyllä ota mitään riskejä. Olen myös havainnut, että kaihi on alkanut kasvaa Wandalle silmiin. Se taas vaikuttaa enemmän vanhempien koirien säännöltä, kuin poikkeukselta, mutta taidanpa kysyä siitäkin, kun kerran eläinlääkärille mennään. Ja ai niin, Kii pitää lonkkakuvauttaa ja hoitaa sille vientilupa Ruotsiin. No, ehkäpä hoidamme kaikki kerralla. Pitänee soittaa naapurikuntaan Pekalle. Ei pysy raha koiraperheissä, eläinlääkärille menee se (vaikka Pekka antaa aina alennuksia).
*